Ruumiin muistista ja järviyhteisöllisyydestä

Olen tässä viime aikoina oleillut rannoilla niin kuin ilmiselvästi suurin osa kaikista muistakin. Eilen istuttiin Viitaniemessä iltaa ja tänään vietin rantaelämää peräti kahdesti: ensin lyhyesti iltapäivällä Mattilanniemessä ja uudestaan nyt illalla, kun sinisten, S:n ja A:n kanssa oltiin uimassa ja pelaamassa isolla hiekkarannalla kyykkää. Olen päättänyt ottaa kaiken irti tämän kesän uimavesistä, kun viime kesänä se ilo meni melkein kokonaan harakoille. Asenne oli siis oikea, minkä lisäksi uiminen ylipäätään on parhaita asioita, mitä tiedän. Ihan mutkattomasti uimakauden aloitus ei silti sujunut. Vesi ei tietenkään ollut lähellekään lämmintä, mutta suuremman esteen veteen menemiselle huomasin olevan aavesäryn siinä kohdassa, josta vuosi sitten näihin aikoihin napsahti jänne poikki päkiästä. Se katkesi, kun astuin tutussa rannassa terävään kiveen, ja sen jälkeen vietinkin seuraavat kaksi kuukautta vanhempien hoivissa leikattuna, kipsattuna ja hirveän pahantuulisena. On vaikea kävellä rennosti vedessä, kun jalat varovat mikä ehtivät. Ilmeisesti tuollaisetkin kokemukset jäävät lihasmuistiin, se haava kun oli aika iso, eikä leikkaus varmaan ole mukava kokemus kudoksillekaan - toisaalta ruumis muistaa erinomaisen hyvin myös sen, miltä tuntuu sukeltaa ja kellua luonnon vesissä. Onneksi.

Ihmisiä parveilee rannoilla, sellaisillakin, jotka minusta eivät varsinaisesti ole parveilurantoja (niin kuin Mattilanniemi). Puistotkin keräävät väkeä, mutta erityisen hauskaa on tuo hellepäivien rantatoiminta. Minne muualle ihmiset kerääntyvät viettämään aikaa? Kävelykadulle ehkä, mutta eihän siellä kukaan jaksa kauaa olla. Uimarantailmiö on melkein sama kuin kerääntyminen talvella Jyväsjärven jäälle - ilahduttaa, että on tuollaisia tiloja, joiden houkuttavuus ei perustu kaupallisuuteen tai johonkin erityisen järjestettyyn. (En nyt laske sitä varsin oleellista järjestelyä, mitä tarvitaan luistinradan aukipitoon tai uimarannan siivoukseen. Kai rantaakin joku joskus siivoaa?)