Päivä oli uuvuttava

Istuin tänään viimeisen kerran puhvikoulutuksessa. Taas nelisen tuntia kuvanauhoja väittelevistä ja ryhmäkeskustelevista lukiolaisista. Arviointia. Keskustelua ja väittelyä arvioinneista kollegojen kanssa. Olin sen jälkeen hetken aikaa väsynyt, mutta tyytyväinen, kun ajattelin, että puhvikakku on nyt kaikkinensa osaltani kärsitty, ja että huomisen kevätkonferenssin jälkeen ihan todella saisin pedagogisen pätevyyden äikänmaikan hommiin (miinus tietysti se gradu). Tulostelin esitelmämatskua konferenssia varten - täytyy pitää pienryhmässä jälleen kerran esitys siitä, kuinka koulu on sukupuolistava ja epätasa-arvoinen laitos, teema, jota olen M:n, A:n ja parin muun kanssa harrastanut tässä jo pidemmän aikaa. Ja sitten kuulin, että puheviestinnän laitos on mitä ilmeisimmin kusettanut minua koko vuoden. Että tähänastiset suoritukseni eivät riittäisikään, vaan että ollakseni kelvollinen opettaja puhviopiskelun kyseenalainen riemu mitä todennäköisimmin jatkuisi vielä jossain muodossa. Ilkeintä tässä tilanteessa on se, että vaikka kerrankin olin muistanut huolehtia, ennakoida ja ottaa asioista selvää (jo syyskuun alussa, ja tein sen varmuuden vuoksi ainakin kahdesti silloin, minkä lisäksi samassa tilanteessa oleva M selvitti samaisen kysymyksen saman henkilön kanssa), sattuu siitä huolimatta käymään näin. Että se syyskuinen info ei pidäkään enää paikkaansa. M:lle tilanne on vielä ketisempi kuin minulle, sillä siinä meillä olisi ihan valmis opettaja jo heti huomispäivän jälkeen, jos ei olisi tätä säätöä. Itse taas olen opiskelija vielä niin kauan, kun gradun synnyttäminen kestää. Mutta silti raivostuttaa ja turhauttaa: luulisi viestinnän laitoksella olevan sen verran organisaatiokompetenssia, että osaisivat takuuvarmasti vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen, kuin että mitkä ovat tutkintovaatimukset. Olen odottanut jo aika kauan, että pääsen miettimään ihan vain omaa graduani. Ja kun puheviestinnän kokonaisuudet ovat tunnetusti työmäärältään ylimitoitettuja, niiden kiinnostavuus pahasti alijäämäinen ja Jyväskylä on vieläpä ainoa yliopisto, joka edes edellyttää puheviestintää, on motivaationi opiskella enää minuuttiakaan puheviestintää pahasti miinuksella. Perun pahat puheeni heti, jos käy ilmi, ettei meitä olekaan huijattu, mutta siihen saakka olen sotajalalla puheviestinnän laitoksen kanssa, ainakin täällä omassa blogissani.

Kuultuani, että tämän hetken ja valmistumisen välissä todennäköisesti on muun lisäksi vielä yksi puhvitentti (hitto, huonoimmassa tapauksessa meille ilmoitetaan sieltä laitokselta, että PUHP110 -kokonaisuuden voi suorittaa seuraavan kerran luentokurssina keväällä 2007) ei tarvittu enää kovinkaan montaa lannistavaa sanaa Opettaja 2006 -työllistymistapahtumassa, jossa vietin loppuillan. Ja niitähän tuli, monta. Miksi taistella jonkun puheviestinnän peruskurssin kanssa vain saadakseen ammatin, johon on kuulemma vaikea työllistyä? Illan muu anti oli tämä: jos ikinä onnistuu saamaan opetusalan töitä, on suuri mahdollisuus ryssiä jo ennen ensimmäistäkään oppituntia, nimittäin ilmoittautumalla työttömyyskassaan väärään aikaan tai unohtamalla ilmoittautuminen kokonaan. Työttömyyskassa vaikuttaa olevan ilmiö, jonka ymmärtämiseen tarvitaan jotain inhimillisyyden ylittävää pätevyyttä. Huono juttu. Ja eka työvuosi on sitten valtavan raskas. Niin että älkää kuvitelkokaan mitään.
Kotiin päästyä ei enää edes suututtanut vaan itketti.