Istuttaisinko omenapuun?

Eilen siirrettiin lopulta parvekkeelle muovipalju, josta tursuaa yhtenä mylläkkänä yritelmäni saada parveke näyttämään kukkealta. Aloin jo jossain vaiheessa kyllästyä koko projektiin, kun kasvit eivät kasvaneet niin kuin kasvien kuuluu, ja näytti siltä, etteivät ne säilyisi hengissä ääriolosuhteiden parvekkeella, vaikka sisäoloissa kasvaisivatkin. Nyt tuli lopullisen ratkaisun paikka: jos kuolevat, niin sitten onkin niiden aika päätyä kasvien taivaaseen (eli bioastiaan?). Raahattiin siis palju partsille ja kammattiin takkuiset varret jollain tavalla kohti tukilankoja, ja nähtäväksi jää, mitä tapahtuu. Kovin freeseiltä kasvini eivät näytä, ne mamikset. Alunperin oli suunniteltu, että jos omista taimista ei vartu parvekepuutarhaa, niin sitten oltaisiin käännytty Viherlandian puoleen ja hankittu jonkun ammattilaisen kasvattamat taimet. Nyt, kun tulee se muutto, voi olla, että kääntymättä jää. Jossain itämaisessa sananlaskussa muistaakseni neuvotaan istuttamaan omenapuu, vaikka maailmanlopun tiedettäisiin tulevan seuraavana päivänä. Töihin meneminen ja muutto eivät ole ihan maailmanloppu, luullakseni, mutta eipä samettikukka parvekelaatikossa myöskään ole ihan omenapuu.
Pelkään pahoin, etten muutenkaan kuulu niihin, jotka istuttaisivat omenapuun maailmanlopun aattona. Minä pelkuri olisin varmaankin niin paniikissa, etten kykenisi toimimaan, tai sitten en olisi, mutta puutarhassa möyrimisen sijaan haluaisin kerätä kasaan kaikki rakkaat ihmiset. Kuinkas se toinen kansanviisaus kuuluukaan, että maailmassa mikään ei ole yhtä tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin kauhean tärkeää. Minusta puutarhanhoito on OK, mutta en tosiaankaan koe venyväni tällaiseen zeniläisyyteen. Omenapuun tietysti tahtoisin, mutta istuttaisin sen vasta sitten, kun tietäisin, että minulla on edes jonkinlaiset mahdollisuudet nähdä sen kasvavan.

Olen lukenut viime aikoina aika vähän kirjoja, mutta tässä ovat alkukesän parhaat löydökset: ruotsalaisen Khemirin romaani Ajatussulttaani ja iranilaisen, sittemmin pariisilaistuneen Satrapin sarjakuvamuotoinen omaelämäkerta Persepolis. Erityisesti jälkimmäinen teki suuren vaikutuksen. Ensimmäisessä osassa kerrotaan vuonna -69 syntyneen naistekijän iranilaisesta lapsuudesta ja siitä, mitä vallankumous toi Iraniin. Toinen osa taas käsittelee hänen teinivuosiaan Itävallassa, jonne hänet lähetettiin hullutusten keskeltä, sekä paluuta Teheraniin ja sieltä uudelleen lähtemistä. Näitä voin lämpimästi suositella - ilmestyisipä vielä kolmaskin osa!