Parhaissa kuvissa paistaa aurinko

Muutama sana tännekin (jälleen naapurin putkiremontin säestyksellä). En suinkaan jäänyt Prahaan, vaikka matka oli kerrassaan onnistunut. Siellä oli kevät, puissa silmuja ja kukkia maassa - tosin myös välillä kylmää ja sateista. Parhaissa matkakuvissa paistaa aurinko. Ehkä myöhemmin kirjoitan enemmän, mutta jos en, niin puolison blogista löytyy reissukuvia, jos jotakuta kiinnostaa sellaisia vilkuilla.

Minä: kansalaisvelvollisuuksia, gradua ja perhemietteitä.

Miten on mahdollista, että vaikka kuinka yrittää sulkeistaa kaiken psykoanalyyttisen pois, niin se vain änkeää mukaan? En edes usko koko psykoanalyysiin! Kirjallisuuden alalta voisi tehdä vaikka kuinka kiinnostavan gradun, ja sitten minä värkkään jotain, jota ei nähtävästi voi tehdä ilman psykoanalyyttista otetta. Apua apua...

Kansalaisvelvollisuudet eli äänestäminen tuli tosiaan hoidettua eilen. Ehdokkaani oli nainen, vihreä ja nuorehko. Näiden pääominaisuuksien (tosin iäkkäämpikin naisehdokas voisi olla yhtä hyvä) lisäksi ehdokas vaikuttaa muutenkin samastuttavalta kelpo tyypiltä, vaikka täytyy myöntää, että kovin syväluotaavasti en ole jaksanut vaaliasioihin perehtyä. Äänestyksen jälkeen mentiin P:n kanssa luovuttamaan verta. Tämä reissu menikin sitten niin, ettei kumpikaan päätynyt luovutuslaverille: P:llä oli illalla luvassa jalkapallon perässä kirmaamista, minua taas ei huolittu luovuttajaksi hemoglobiinisyistä. Ainakin sain veripalvelussa pistäytyessäni osoitepäivityksen luuydinrekisteriin. P menee ehkä tänään hoitamaan verivelvollisuudet tämän perhekunnan osalta.

Adoptio eteni pienen askelen, kun pääsimme varaamaan ensimmäistä neuvonta-aikaa. Näin alussa kaikki on mennyt hämmästyttävän nopeasti. Vastahan tammikuussa istuimme siellä infossa, ja vaikka perhelomakkeen lähettäminen venyi vähän, ollaan nyt jo tässä vaiheessa. Tiedän olevamme onnekkaita - jossain päin Suomea neuvontaan pääsyä joutuu odottamaan kauemmin. On hienoa, että jotain konkreettista tapahtuu, mutten pääse epäuskostani eroon. En jaksa vielä luottaa, että meidän adoptioprojekti nytkähtäisi tästä täyteen vauhtiinsa (ei kyllä pitäisi käyttää vauhti-sanaa, kun kokeneempien adoptio-odottajien juttuja lukiessa tajuaa kirkkaasti, että "vauhtia" ei ole ja viimeistään papereiden lähdettyä kohdemaahan aika pysähtyy kokonaan). Jos ne siellä ovat sitä mieltä, että tässä vaiheessa ja näillä tuloilla meillä ei ole adoptioneuvontaan asiaa, niin hyvä kuulla sitten sekin. Toisaalta, jos meillä ei olisi mitään toivoa, niin miksi meidät olisi hyväksytty peliin mukaan perhelomakkeen perusteella? Niille, jotka eivät ole kyseistä paperia nähneet: siinäkin ehditään jo kysyä yhtä ja toista parisuhteesta, lapsuuden perheestä, vanhemmuus- ja adoptiomietteistä, arvoista, työstä ja tuloista... emmekä yhtään kaunistelleet tätä opinnot loppuvaiheessa, tuloja niukasti -todellisuutta.

Viime päivät ovat olleet ihmeellistä hapuilua. Haluaisin, että minusta otettaisiin piparkakkumuotilla pala, jolloin minussa olisi selkeät ääriviivat, jolloin olisin joku. Ylimääräinen jäisi ulkopuolelle. Matkassa yksi ihana puoli oli se, että nyt meillä on paljon kuvia toisistamme (eläköön uusi digikamera!): vaikka kuvista pintapuolisesti aiheutuisikin ulkonäkökriisiä (otsatukka ei voi hapsottaa noin paljon...), niissä ainakin on rajat ja ääriviivat. Ja kyllä, joissain kuvissa on myös aurinkoa.