A-askel

Eilen päästiin lopulta adoptioinfoon. Siellä ei kyllä tullut paljonkaan uutta tietoa, paitsi se, että kotimaisia adoptioita on enemmän kuin luultiin. Kotimaan adoptio ei varmaan silti edelleenkään koske meitä: ulkomaisia adoptioita on kymmenkertainen määrä ja suomalaista lasta joutuisi siis odottamaan paljon kauemmin. Lisäksi tuntuu siltä, että jos ja kun kerran on perheitä, jotka nimenomaan haluavat kotoperäisen lapsen ja meille taas alkuperämaalla ei ole väliä, on reilumpaa jättää kotimaanjono kotimaanadoptiosta haaveileville.
Oli kyllä jännittävää mennä sinne tilaisuuteen. Nähtävästi oletukseni siitä, ettei meitä (toistaiseksi) hyväksytä adoptiovanhemmiksi on aika lujassa, kun jollain tasolla hämmästelin sitä, että lopulta tosiaan istuimme Pelastakaa lasten seminaarihuoneessa kuuntelemassa asiallista tiedostustilaisuutta - tosin, eipä osallistumista varten kukaan meitä testannutkaan. Samoin oli helpottavaa, että muutkin pariskunnat olivat aika nuoria, meidän ikäisiä tai vain vähän vanhempia (ehkä yhtä paria lukuunottamatta), enkä voinut välttää päätöntä ajatusta, että näiden kanssa sitä varmaan edetään jatkossakin, ja että joskus ehkä lennetään samalla lentokoneella jonnekin Absurdistaniin lapsia noutamaan. Vähän kuin samalla peruskoulun luokalla oltaisiin.

Mukavaa olivat seuraavat:
* kun katsottiin adoption edistymistä kuvaavaa kaaviota, niin näytti siltä niin kuin me ei muka oltaisi enää ihan prosessin alussa: ollaan nimittäin jo ohitettu kohdat 1) puhelinsoitto toimistoon, 2) postia kotiin ja 3) alkuinfo. Mitäpä tässä on enää jäljellä, ei paljon mitään... Kohta jo pienet jalat tepastelevat meidänkin laminaattilattialla.

* neuvontaan pääsee ehkä jo aika pian, papereiden palauttamisen jälkeen muutamassa kuukaudessa kai (elleivät ne siinä vaiheessa huomaa, ettei meitä voi suurin surminkaan hyväksyä). Tuo kaksi kuukautta on paljon äkimmin kuin luulin - yksi helsinkiläispariskunta oli joutunut jonottamaan vuoden(!) neuvonnan alkamista.

* ylipäätään mukavaa, että jotain konkreettista tapahtuu. Saatiin lomake, joka pitää täyttää. Pitää käydä hakemassa lääkärintodistus.

Kurjaa:
* aika paljon se puhujatäti painotti sitä, etteivät kv-adoptiolapset koskaan ole normaaleja tai terveitä. Ilmeisesti tarkoitti sitä, että eka vuosi mahdollisesti kurjine kokemuksineen ei ole korvattavissa, koskapa suurin osa kv-lapsista on kuitenkin fyysisesti ihan kunnossa. Toisaalta vähän myöhemmin hän oli itsekin sitä mieltä, että paljon on tehtävissä esim. kiintymiskyvyn oppimisen suhteen.
Kapinoin (mielessäni): eikö lapsi voi muka olla normaali, vaikka takana olisi hurjiakin kokemuksia? Tai siis että olisi sitten välttämättä epänormaali? Mietin ankarasti, kuinka pitäisi ruveta rakentamaan tuota asiaa omaan päähän, jotten tulisi vähätelleeksi lapsen mahdollista vaikeaa menneisyyttä, menetyksiä yms. ja niiden vaikutuksia, mutta etten myöskään rakentaisi jo tässä vaiheessa asennetta, jonka perusteella pitäisin lasta sitten epänormaalina koko lopun ikänsä. Alan muuten kiintyä erityistarve-termiin: se kuulostaa demokraattiselta ja epäleimaavalta ja voisi viitata myös myönteiseen erityisyyteen. Toki ainakin adoptiovanhempien keskusteluissa erityistarpeella tarkoitetaan nimenomaan selkeitä fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia, ja kenties selvyyden nimissä sana pitäisi käytössä varata tarkoittamaan nimenomaan diagnosoituja juttuja. Mutta jos vastakkain ovat sanat "epänormaali" ja "ongelmainen" tai "erityistarpeinen", valitsen kyllä viimeisen.

* jos voisin, niin jatkaisin sanavalintojen viilaamista. Miksei voida puhua esim. yksinäisten adoptoijien sijaan yksin adoptoivista? Muutenkin kaikki puhe tuolla oli suunnattu pariskunnille, vaikka kuuntelemassa oli ainakin yksi nainen ilman miestä. Välillä puhuttiin vain äitiydestä, kun tarkoitettiin vanhemmuutta, ja taas muistutettiin, kuinka tärkeää on surra lapsettomuusasia pois alta. Käsittääkseni nykyään adoptiosta kiinnostuvat muutkin kuin ne, jotka ovat ensin vuosikausia yrittäneet perinteistä lastenhankintaa. En muista, olenko jo blogissa harmitellut sitä, että kaikki adoptiomateriaali, jonka olen käsiini saanut korostaa nimenomaan lapsettomuuden surutyön tekemistä, jotta adoptio voisi onnistua. En oikein osaa asettua tähän muottiin. Huijaanko muka vaan ankarasti itseäni, kun en koe olevani lapseton, kun nyt kummiskin olisi kivaa, jos meillä olisi lapsi jo olemassa? Että pitäisi tuntea olonsa lapsettomaksi ja kyetä suremaan sitä ennen kuin voi edetä adoptioajatuksen kanssa?

Hyvä oli kuitenkin käydä infossa istumassa - adoptio konkretisoitui hivenen verran. Nyt pitäisi kääntää flunssainen pää lauantaiselle graduvaihteelle...