Ei saa tuijottaa

Tällä kirjoittamistahdilla täytynee unohtaa yritykset raportoida elämästään edes pääkohtia, mutta noin yleisesti: hyvin on mennyt edelleen täällä pääkaupungissa.

Viikko sitten näin elämäni ensimmäistä kertaa burkhaan pukeutuneen naisen. Istuimme itämetrossa, teki mieli tuijottaa. Pohdin pitkään ensireaktioitani, ja pystyin erottamaan ainakin ahdistuksen ja jonkinlaisen ihailun (että kuinka joku kykenee ylläpitämään täällä noin radikaalinnäköistä kulttuuria ja elämäntapaa?). Ja tuli hirveä hinku päästä kahville tai teelle tai jonnekin sen naisen kanssa, jotta voisi kysellä ja yrittää ymmärtää. Maalaishiiri kaupungissa-oloni sen kun vahvistuu. (Pidän edelleen mukana karttaa, jonka pikkuveli huomaavaisesti mulle toimitti heti ensimmäiseksi Helsinkiin muuttaessani, ja lueskelen sitä liikennevälineissä matkalla paikasta toiseen. Arkeen kuuluu paljon ahaa-elämyksiä kuten ai tuossa siis on Kruunuhaka!)

Nyt pitää lopettaa, aika kirjaston koneella menee nopsaan kun on sormien alla näppis, joka juuttuu jatkuvasti kiinni tekstiin. Hei sitten, maailma, kuulumisiin!