Isossa kaupungissa

Pitkästä aikaa verkkomaailmassa! Helsingissä ei ole kämpällä nettiyhteyttä, ja yllättävän vähän olen sitä kaivannutkaan. Nyt vanhempien luona pääsiäisreissussa en sitten tahdo edes muistaa, millä sivuilla yleensä olen netissä hengannut... Tosin olen kyllä aika kehno nettiristeilijä: saatan kyllä roikkua netissä tolkuttoman pitkiä aikoja, mutta en ilmeisesti tee mitään erityistä tai löydä verkosta uusia juttuja. Kyllähän se tiedettiin - sähköpostin, yhden tai kahden OK-keskustelupalstan ja muutamien blogien lisäksi netin voisi kieltää minulta kokonaan.

Helsingissä on ollut miellyttävää. Suhtaudun turistisesti - on kivaa asua niin suuressa kaupungissa, että siellä on paljon vanhoja kivitaloja, toimiva joukkoliikenne ja ulkomaalaisennäköisiä ihmisiä. Liikkuminen, jota vähän pelkäsin etukäteen, on osoittautunut helpohkoksi. Tajusin myös, että kun työn takia oli pakko ostaa HKL:n kuukausikortti, poistui hirmuinen Helsinkiin liittyvä stressitekijä: tähän saakka olen pääkaupungissa käydessäni ostellut kännykkälippuja (ja ahdistunut niiden kalleudesta) tai ajellut ratikassa maksamatta (ja koko ajan valmistautunut tarkastajiin ja julkiseen nöyryytykseen eli ahdistunut vielä enemmän). Nyt liikkuminen tuntuu vapaalta ja ihmiset ystävällismielisiltä.

Meillä on ollut tuuria tilapäiskämpän sijainnin suhteen. Majailemme Toukolassa keskellä vanhoja, idyllisiä puutaloja ja niiden puutarhoja alueen ainoassa kerrostalossa. Vieressä ovat Vanhankaupunginlahden ruovikot ja kävelytiet ynnä sympaattinen Arabianranta (jossa asuvat veli ja käly). Bussilla pääsee kodin viereen ja ratikalla lähelle, ja on kivaa, että asustelemme kantakaupungin itäisellä reunalla, jota auttamattomana romantikkona pidän hyvänä juttuna. Helsingin monet plussapuolet ovat siis meidän, tai ainakin käden ulottuvilla.
Niitä Toukolan puutaloja olen kyllä ihmetellyt monessakin mielessä. Yhden kaverin tiedon tai valistuneen arvion mukaan ne maksavat 600 000 e:sta ylöspäin(?), eli mitä, yli kolme miljoonaa vanhaa rahaa. En ihmettele hintoja, vaan sitä, että niissä kolmen miljoonan idylleissä näyttää asuvan alle 40-v pariskuntia pienine lapsineen. En tajua! Vaikka tiedän ihan hyvin, etteivät kaikki kolmeakymmentä lähestyvät suinkaan lopettele ensimmäistä korkeakoulututkintoaan (tai no, sitä ylempää, en nyt laske kandin tutkintoa mukaan), vaan suurin osa on ollut työelämässä mukana jo hyvän tovin ja jotkut jopa ovat hurjassa, rahakkaassa uraputkessa, en silti ymmärrä, kuinka lapsiperheillä voi olla varaa asua niissä taloissa. En tajua rahaa, en tajua lainoja. Suurin osa omista kavereista, perheettömistä ja perheellisistä kolmikymppisistä, asuu ahtaasti vuokralla niin kuin itsekin asun ja tulen ehkä aina asumaan.

Työ ei ole kunnolla vielä alkanut. Olen valvonut kokeita ja korjannut ja arvionnut niitä sekä edellisen jakson tekstejä. Tässä koulussa ollaan (onneksi!) ainakin äikänopettajien keskuudessa melko tiukkoja palautuspäivien suhteen, mutta minä olen kiltteillyt vähän. Kun olen ollut vähän pihalla ja epätietoinen siitä, milloin deadlinet ovat olleet (edellisellä viikollako vai vasta edellisenä päivänä), olen ottanut vastaan esseitä myöhässä ja potenut siitä huonoa omatuntoa - ensisijaisesti kollegojen suhteen (ei pitäisi opettaa opiskelijoita vastuuttomiksi) ja myös itseni. Ja opiskelijoiden. Kantaessani eräänä iltapäivänä kotiin yhtä yllättävän isoa ekstrapaperinippua siellä jo odottavien nippujen seuraksi mietin, että olisinko parempi opettaja, jos en tykkäisi teineistä niin paljon ja olisi niin kiltti. Tai niin höynä. Ja että olisin varmaan.