Poukkoilen

- tai blogini poukkoilee. Vimmastuin bloggerille joskus edellisen postauksen aikoihin ja päätin muuttaa kirjoitukseni muualle. Niin teinkin, mutta sitten sain tarjouksen perustaa sijani kolmanteen, mukavimpaan ja ehkä varmimpaan paikkaan. Koska olen suunnittelemassa (blogin) muuttoa, en ole tullut kirjoittaneeksi mitään - muutaman kirjoituksen vain siihen väliosoitteeseen, jota en ole tullut edes linkittäneeksi tänne. Ehkä vielä joskus blogini on yhtenäisenä jossakin osoitteessa. Kunhan vain ehtisin.

Vaiheessa olen muutenkin. Muutamme fyysisesti pois Taajamasta puolentoista viikon päästä, ja sitä ennen pitäisi saada työasiat pisteeseen, josta seuraajani olisi suhteellisen helppo jatkaa. On kummallinen tunne olla jo nyt se, joka sähköpostitse neuvoo ja yrittää rohkaista. Juurihan (viimeksi kuukausi sitten..?) minä olin se, joka kärtti ja sai apua muilta, kokeneilta. Koeviikko alkaa huomenna - mulla on siis noin viikko aikaa lukea kasvava pino prosessitekstejä, teosvertailuja (tajusin liian myöhään, että nuo olisi voinut yhdistää), kuva-analyysejä, portfolioita ynnä kaikkea muuta sälää. Voi olla, etten juuri päivitä blogiani lähiaikoina. Tai sitten olen täällä joka päivä.

Kun tarkemmin ajattelen, en itse tosiaankaan poukkoile mihinkään. Vietän mitä säntillisintä elämää, johon kuuluu työ (koulussa ja kotona) ynnä tv-sarjat. Opettajan homma on haastavaa ja tv-sarjojen seuraamiselle olen keksinyt monia hyviä perusteluita, mutta on tämä silti aika debiiliä menoa. Onneksi Jyväskylässä elämä pakosti muuttuu jotenkin. Ei niin, että olisin onneton: moni asia on oikein hyvin, mutta työ ei yksinään riitä tuottamaan päähän raikasta oloa. Ehkä on niin, että välillä pitää saada olla kohde. Haluaisin ottaa vastaan ja eläytyä, enkä aina vain antaa jotain tai miettiä, millä keinolla saisin välitettyä jotain jollekulle muulle. Saisinpa nämä kaksi tasapainoon! Pääosin tuntien tekeminen ja pitäminen on minusta mukavaa, stimuloivaa ja tyydyttävää, mutta toivoisin silti viileää vesisuihkua, joka menisi pääni läpi, huuhtoisi pölyn pois ja toisi mukanaan jotain uutta. Ei sen niin kummoista tarvitsisi olla. Hyvä kirja, hyvä elokuva... viime viikonloppu oli kyllä selvästi jotain tuollaista. P ja A olivat meillä kylässä, ja johan tuli elämään hetkeksi näkökulmaa (olen yrittänyt selvittää oppilaille viime päivät, että mikä se näkökulma on ja mihin sitä tekstissä tarvitaan. En usko, että olen onnistunut.).

Olen myös vanha. Kuinka vanhaksi voikaan 27-vuotias itsensä tuntea - melkoisen, juteltuaan tunnin 16-vuotiaan kanssa, joka haluaa kirjoittaa, tehdä musiikkia, syttyä tähdeksi ja ylipäätään elää unelmiaan, joissa ei ole sijaa kompromisseille tai arjelle. Tajusimme molemmat, kuinka erilainen näkökulma meillä olikaan (puhuimme yhdestä romaanista, pääosin). Kotimatkalla huomasin olevani kevyesti kateellinen, vaikka ei pitäisi: itsekin monessa suhteessa elän unelmaani juuri nyt. Olen liikkeessä ja kasvan moneen suuntaan, mutta myös alaspäin (juurakkoon), mitä se 16-vuotias ei varmasti tee. Minä taidan olla puu, hän ehkä kuuraketti. Pitäisi kyllä muistaa olla ylpeäkin. Vuodessa elämäni on muuttunut ehkä enemmän kuin koskaan. (Ja se 16-vuotias oli vuosi sitten peruskoulussa...)