Jopa on päivä ja yö

Jännittää! Käynnistimme asuntorumban irtisanomalla taajama-asuntomme ja soittelemalla muutaman Jyväskylän kämpän perään. Nähtävästi meillä ei ole saumaa päästä niihin valkoisiin funkkistaloihin joihin eniten mieluilimme, mutta Saton asiakkaiksi kyllä pääsisimme - Lutakkoon! Olisikin erikoista asua vain 7 vuotta vanhassa (tai uudessa) talossa! Uusin rakennus, jossa olen Jyväskylässä tähän mennessä asunut on nimittäin kaiketi yo-kylän MNOP-kompleksi, vai miten ne kirjaimet nyt menivätkään. Ja sekin talo on kyllä useamman vuosikymmenen siellä seissyt. Kuinka sitä osaisikaan olla, jos kodissa ikkunat ja putket todennäköisesti eivät vuotaisi..?
Toinen mukavan kuuloinen vaihtoehto olisi Viitaniemessä, 50-lukulaisessa kivitalossa. Asunto on pikkuisen isompi ja pikkuisen kalliimpi kuin Lutakko. Viitaniemi on lähellä monia kavereita ja kuuluu enemmän omaan jyväskyläläismaisemaan kuin Lutakko, Lutakon puolia olisivat taas ainakin neutraali vuokranantaja ja järven läheisyys. Mutta Viitaniemessä on kuulemma puulattia! Olisikohan siellä vielä vaahterakin?
Kolmas mahdollinen koti olisi Rautpohjassa vanhassa tehtaan talossa. Sekin kuulostaa hyvältä, ja enteenä voisi pitää sitä, että niihin samoihin taloihin yritin viimeksi päästä asumaan muutamia vuosia sitten V:n kanssa.

Nyt lähtö ihan maistuu suussa. Olen kertonut koulussa kahdelle ryhmälle lähteväni (muille en ole muistanut tai ehtinyt vielä). Ykkösvuotiset vähän järkyttyivät - olenko heille kenties vakaa, pysyvyyttä edustava aikuinen henkilö? Joku veikkasi itkevänsä viimeisellä tunnilla. Abit sen sijaan tuskin lotkauttivat korviaan. En toki heidän kanssaan olisi puuhaillutkaan kuin yhden kurssin enää, mutta oli ihan selvä, että heille en edusta vakautta tai ehkä paljon muutakaan. Enkä tietenkään odottanut, että abit olisivat vaipuneet murheeseen: heillä on itselläänkin jo lähdön maku suussa.

Tein tänään tuttavuutta taajamalaisten kanssa. Aamutuntien jälkeen olin aikeissa mennä lähikaupunkiin hakemaan teatterilippuja perjantain teatteriretkeä varten. Odotin rautatieasemalla tuulessa ja nietoksessa junaa, jota ei kuulunut. Aikaa ei ollut liikaa, koska lippukassa oli menossa kiinni aikaisin iltapäivällä. Seuraan liittyivät seitsemänkymppinen nainen ja melkoisen maistissa oleva viisikymppinen mies. Odotimme. Lunta loputtomasti, ohitse huristavia tavarajunia. Sitten joku huikkasi toiselta puolelta rataa ja tarjosi kyytiä kaupunkiin. Pariskunta oli menossa samaan suuntaan tyhjällä autolla, joten kaikki kolme sullouduimme takapenkille. Maisti-äijä olisi halunnut kartoittaa kyydissä olevien naisten painon.
Pelastajamme olivat tosi herttaisia: sain kyydin suoraan teatterille, ja kun mies oli vain heittämässä vaimonsa työpaikalle, sain saman tien kyydin takaisin taajamaan ja vieläpä kotiovelle. Olemme kollegoita, autoilija osoittautui lukion eläkkeelle olevaksi kielten opettajaksi. Ihmiset ovat mukavia. Se oli muuten yksi Kaikki äidistäni-elokuvan opetuksia (käsittelen elokuvaa valinnaiskurssilaisten kanssa ja katsoimme sen tänään) - tuntemattomien apuun voi luottaa.

Viime yö oli kuolleiden yö. Olen monena vuonna juhlinut sitä meksikolaisittain rakentamalla erityisen juhlapöydän vainajille, mutta tänä vuonna se jäi väliin. Luin eilen esseitä iltamyöhään, mutta symbolisena eleenä sentään tein vetistä ja vähän mautonta guacamolea iltapalalle. Meksikossa se ei kylläkään erityisesti kuulu kuolleiden yöhön, mutta toipahan kuvitelman eksotiikasta tänne. Kun tuuli ulvoi yöllä ja vielä tänään aamullakin, tuntui siltä, että joku on kyllä ollut juhlimassa kuolleiden yötä...