Anna

Anna Politkovskaja on murhattu. Lauantaina en nähnyt uutisia, ja kun P sunnuntaina herätti minut tuolla tiedolla, tuli epäusko ja järkytys. Kuinka ne kehtasivat? Yksi kaveri sanoi, että luettuaan murhauutisen hänestä tuntui hetken siltä, kun olisi lukenut äitinsä kuolemasta. Minäkään en voi tajuta. Tästä maailmasta ja tästä elämästäkö?
Olisinpa edes joskus yhtä rohkea kuin Politkovskaja oli.

Toisen venäläisen Annan (Ahmatova) runo on pyörinyt mielessäni viime aikoina - ja kyllä, se on juuri se, josta Ultra Bra on tehnyt renkutuksen. Ehkä runo voisi juuri nyt olla omistettu tälle hetkelle.

Olen oppinut elämään viisaasti, karusti,
tähyilen taivasta, rukoilen Jumalaa,
ja illan suussa kävelen pitkään,
väsytän turhaa ikävääni.

Kun notkossa ohdakkeet kahisevat
ja pihlajaterttu on kypsyyttään raskas,
minä sepitän hilpeitä lauluja
kauniista katoavasta elämästä.

Palaan kotiin. Pörröinen mairea kissa
kehrää ja nuolaisee kättäni.
Sahan tornissa järvenrannalla
loimuaa kirkas tulenliekki.

Harvoin haikara laskeutuu katolle,
sen huuto rikkoo hiljaisuuden.
Jos nyt koputtaisit ovelleni,
en ehkä edes kuulisi.