Siellä se vaan jankuttaa
Tänään postiluukusta putosi kirje, joka ehkä jotenkin myötävaikuttaa kodin nettiyhteyden ilmaantumiseen. Olin juuri lähdössä yliopistolle, enkä ehtinyt avata. (Posti, sivumennen sanoen, jaetaan meille tosi aikaisin: yleensä vähän yhdeksän jälkeen. Hesari tulee tietty jo joskus aamuyöllä. Epäreilua sinänsä - maalla asuvat vanhempani saavat sanomalehtensä vasta iltapäivän puolella...) Blogin pidolle tämä lienee hyväkin uutinen. Viime aikoina, kun olen päässyt verkkoon lähinnä vain yliopistolla, on päiväkirjan kirjoittaminen kyllä käynyt mielessä, mutta sattuneesta syystä merkinnät olisivat olleet pääasiassa gradujankutusta, joten olen jättänyt suosiolla väliin.
Mutta siitä gradusta. Kun lopulta vuodenvaihteen jälkeen sain taas kiinni raakileesta, on tekstin vääntäminen ollut hämmästyksekseni ihmeen helppoa. Suollos ei ole erityisen akateemista (miksi muka pitäisi analyysissa viitata johonkin muuhun kuin ruodittavaan kaunokirjalliseen teokseen..?) tai laadukasta (olenko joskus väittänyt jollekulle, ettei muotoa ja merkitystä voi erottaa toisistaan?), mutta tekstimassaa on jo paljon enemmän kuin puolitoista viikkoa sitten, ja se on kyllä merkittävää. Ainakin kun otttaa huomioon, että kirjoittaja on sisimmässään hypokriittinen ja hidas. Ja epämotivoitunut.
Muuta: luin loppuun Missä kuljimme kerran. Tykkäsin tosi paljon. P kertoi, että Westö oli jossain haastattelussa sanonut olevansa tyytyväinen romaanin naiskuvaan, jota kuulemma oli kritisoitu jossain edeltävässä teoksessa (olisiko ollut kyseessä Leijat?). Minusta kirjassa oli paljon oleellisempiakin hienouksia kuin naiskuvaus. Eiväthän ne naiset suinkaan paperin makuisia olleet, mutta jo pelkästään se, että romaanin monista hienoista päähenkilöistä vain yksi on nainen tekee kyllä naisista noin joukkona vähän statisteja, anteeksi vain, Kjell. Ei kyllä pitäisi alkaa jostain yksittäisestä jutusta, jonka on kuullut jonkun ehkä sanoneen jossain haastattelussa, jota ei ole edes itse lukenut. Mutta en malta olla alkamatta: yleensäkin kun ruvetaan puhumaan naiskuvasta on se (aika suppean) kokemukseni mukaan usein merkki siitä, että naiset ovat ko. tekstissä nimenomaan kuvia, kuvastoa. Eipä sillä, etteikö mieshenkilöiden tarinan päähenkilöiksi ja merkityksellisiksi yksilöiksi nostaminen voisi olla täysin tietoinen, tarinan vuoksi tehty valinta. Yleensä epäilemättä onkin. Olen kenties vähän herkkä tälle aiheelle...
Seuraava juttu onkin jo ihan eri yhteydestä, mutta jossain määrin hämmästyttää se, että lukion äikän ja kirjallisuuden oppikirjoissa on jossain kirjallisuuden lähestymistapojen joukossa luku nimeltä Naisnäkökulmaa. Minusta on ehdottoman hyvä juttu, että tuo luku on olemassa, ja yleensä se taitaakin käsitellä naisnäkökulmaa historialliselta kantilta, Canthia, Jotunia ja muita. Olen vaivannut päätäni joskus sillä, ovatko oppikirjat muuten silkkaa miesnäkökulmaa (kirjallisuuden kaanon ainakin on) muutenkin kuin historiallisesta vinkkelistä. Muistan lukiolaisena äikäntunnilla kirjallisuusesseen parissa miettineeni, mikä oikeastaan on naisnäkökulma, jota kehotetaan tutkimaan. Se vaihtoehto siellä luonto- tai lapsikuvauksen tai yhteiskunnallisen näkökulman vieressä tehtävänannoissa. Koskaan ei erikseen kehotettu tarkastelemaan mitään miesnäkökulmasta.
Tähän päästiin: piti kehumani Westön romaania ja päädyin paasaamaan tyhjää jostain näkökulmista. Ja vielä pitäisi kirjoittaa sitä omaakin kirjoitelmaa, jotta päivän annos tulisi otettua kokonaan. Ehkä palaan MKK:hon joskus toiste - se sentään oli parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut.
Mutta siitä gradusta. Kun lopulta vuodenvaihteen jälkeen sain taas kiinni raakileesta, on tekstin vääntäminen ollut hämmästyksekseni ihmeen helppoa. Suollos ei ole erityisen akateemista (miksi muka pitäisi analyysissa viitata johonkin muuhun kuin ruodittavaan kaunokirjalliseen teokseen..?) tai laadukasta (olenko joskus väittänyt jollekulle, ettei muotoa ja merkitystä voi erottaa toisistaan?), mutta tekstimassaa on jo paljon enemmän kuin puolitoista viikkoa sitten, ja se on kyllä merkittävää. Ainakin kun otttaa huomioon, että kirjoittaja on sisimmässään hypokriittinen ja hidas. Ja epämotivoitunut.
Muuta: luin loppuun Missä kuljimme kerran. Tykkäsin tosi paljon. P kertoi, että Westö oli jossain haastattelussa sanonut olevansa tyytyväinen romaanin naiskuvaan, jota kuulemma oli kritisoitu jossain edeltävässä teoksessa (olisiko ollut kyseessä Leijat?). Minusta kirjassa oli paljon oleellisempiakin hienouksia kuin naiskuvaus. Eiväthän ne naiset suinkaan paperin makuisia olleet, mutta jo pelkästään se, että romaanin monista hienoista päähenkilöistä vain yksi on nainen tekee kyllä naisista noin joukkona vähän statisteja, anteeksi vain, Kjell. Ei kyllä pitäisi alkaa jostain yksittäisestä jutusta, jonka on kuullut jonkun ehkä sanoneen jossain haastattelussa, jota ei ole edes itse lukenut. Mutta en malta olla alkamatta: yleensäkin kun ruvetaan puhumaan naiskuvasta on se (aika suppean) kokemukseni mukaan usein merkki siitä, että naiset ovat ko. tekstissä nimenomaan kuvia, kuvastoa. Eipä sillä, etteikö mieshenkilöiden tarinan päähenkilöiksi ja merkityksellisiksi yksilöiksi nostaminen voisi olla täysin tietoinen, tarinan vuoksi tehty valinta. Yleensä epäilemättä onkin. Olen kenties vähän herkkä tälle aiheelle...
Seuraava juttu onkin jo ihan eri yhteydestä, mutta jossain määrin hämmästyttää se, että lukion äikän ja kirjallisuuden oppikirjoissa on jossain kirjallisuuden lähestymistapojen joukossa luku nimeltä Naisnäkökulmaa. Minusta on ehdottoman hyvä juttu, että tuo luku on olemassa, ja yleensä se taitaakin käsitellä naisnäkökulmaa historialliselta kantilta, Canthia, Jotunia ja muita. Olen vaivannut päätäni joskus sillä, ovatko oppikirjat muuten silkkaa miesnäkökulmaa (kirjallisuuden kaanon ainakin on) muutenkin kuin historiallisesta vinkkelistä. Muistan lukiolaisena äikäntunnilla kirjallisuusesseen parissa miettineeni, mikä oikeastaan on naisnäkökulma, jota kehotetaan tutkimaan. Se vaihtoehto siellä luonto- tai lapsikuvauksen tai yhteiskunnallisen näkökulman vieressä tehtävänannoissa. Koskaan ei erikseen kehotettu tarkastelemaan mitään miesnäkökulmasta.
Tähän päästiin: piti kehumani Westön romaania ja päädyin paasaamaan tyhjää jostain näkökulmista. Ja vielä pitäisi kirjoittaa sitä omaakin kirjoitelmaa, jotta päivän annos tulisi otettua kokonaan. Ehkä palaan MKK:hon joskus toiste - se sentään oli parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut.
posted by Kertoja | 18:35
2 Comments:
Eiks vaan ollutkin hieno se Kjellin uusin! Mulla tuli siitä pitkästä aikaa sellainen eipä tämä loppuisi vielä -olo. Melkein sellainen murhe siitä, kun niiden ihmisten elämät kulkivat niin nopeasti eteenpäin. Muistan joskus ala-asteella kirjoittaneeni samasta haikeudesta, jota silloin tunsin lukiessani Pikku naisia jatko-osineen: tytöt kasvoivat niin nopeasti aikuisiksi ja sitten elämä ja kirjasarja olikin vähän niin kuin ohi.
Tuo kommenttisi naiskuvasta on varsin osuva. Jos siihen jonkin teoksen yhteydessä erikseen kiinnitetään huomiota, kyse on tosiaan usein naisen kuvaamisesta, ei niin, että päähenkilö on nainen, jonka kautta kirja kertoo jotain oivaltavaa ihmisyydestä. Tämä sama vanha juttu: on ihmisiä, ja sitten niitä naisia, joita jotkut joskus onnistuvat kuvaamaan.
Se Westön naispäähenkilö, Lucy, on kyllä hieno hahmo. Minusta se on vahvempi ja terveempi kuin kaikki kirjan miehet yhteensä. Ja tämähän tunnetusti pitää monesti tosielämässäkin paikkansa (ei aina!)
Joo, oli harmi, että se romaani loppui. Ja kun se vielä lopetettiin niin, ettei ole mitään toivoa mistään jatkosta - samaa hienoa ja ehdottoman jyrkkää päätöstä ihailin rakkaassa Mullan alla -sarjassa... Joskin olisi ehkä yllättävämpää, jos romaanille tehtäisiin toinen tuotantokausi. Eli jatko-osa. :)
Lähetä kommentti
<< Home