Paperipinon kupeelta

Istun Tourulassa atk-luokassa ja vieressäni on lopultakin kasa tulostettua puheviestintää. Ei ole mitenkään voitonriemuinen olo, ensinnäkin siksi, etten suinkaan luota siihen, että tämä olisi tällä selvä (itkulla ja vaivalla puserretut esseet ja analyysit palaavat vielä bumerangina takaisin) ja toiseksi siksi, että kun on useamman viikon tuntenut olevansa tyhmä ja kiusattu, ei voi tuntea oloaan välittömästi hyväksi senkään jälkeen, kun alkaa olla toivoa siitä, että kyseinen kurjuuden kausi on lopussa. Edelleen harmittaa ja särkee päätä, ihan niin kuin aamullakin. Yksin en olisi kyllä selvinnyt, lähellekään.
Eilen havahduin siihen, että elämääni tarvitaan intohimoa. Enkä tarkoita, että parisuhteeseen, vaan siihen, mitä teen ja mitä olen. Ehkä asenteeseen. Myönnän kyllä välittömästi, että ajatus intohimoisesta tiskaajasta tai Katriinan ruokalassa kävijästä on ällöttävä ja vähintään korni, mutta en tiedä, mikä sana tuota puutostilaa paremmin kuvaisi. Toisaalta, voiko arkielämäänsä suhtautua intohimolla, jos se on pari viimeistä viikkoa ollut pakolla ja painostuksella väännettyjä puheviestinnän oppimistehtäviä? Ei voi. Ehkä siis palauttamalla tuon paperikasan voin saada itselleni paremman elämän.
Koska tiedän, että jotkut kaverit ja perheenjäsenet lukevat tätä joskus, niin tiedoksi vain: menee mulla noin kautta linjan ihan mukavasti. Että hyviä ystäviä on, enkä ole kiusattu muuten kuin puheviestinnän pakotteiden takia. Taidan mennä nyt kotiin ja ehkä käydä matkalla ostamassa vähän suklaata mukaan.