Keskeltä viikkoa

Matadoramme katkesi muutossa, ja nyt noin reilun metrin mittainen kanto kasvattaa uutta kolmihaaraista latvaa, jossa on jo lehdentapaisiakin. Vanha latva on istutettu omaan ruukkuunsa ja on sekin kaiketi hengissä. Sitkeä ja omalaatuinen kasvi! Olen siihen kiintynyt, vaikka se on kaikenkokoisine piikkeineen kauhea asuinkumppani. Ja mikä siinä oikein on, että kaktusta täytyy tökkiä puhelimessa puhuessaan? Aina saa katua.

Huomenna pitäisi mennä taas töihin. Ei tunnu olo erityisen levänneeltä, mutta on mahdollista, että kaikki taas lähtisi tästä käyntiin. Yrittäessäni ratkoa minun ja työelämän mutkallista suhdetta palaan aina hartaaseen toiveeseen siitä, että tuntisin itseni paremmin: onko mitään järkeä (vai kenties paljonkin) mennä jo takaisin töihin? Ja entäs se kevät? Itse pitäisi sekin tietää ja päättää. Haluaisin vain sinne kuoppaan tai johonkin muuhun tilaan, jossa joku muu tietäisi ja tekisi päätökset. Mittareilla pitäisi voida mitata...

Olin vanhempien luona lepäilemässä. Siellä oli ihanaa ja paluu tänne teki tiukkaa, vaikka P olikin jäänyt kotimieheksi. Pääsin Pohjois-Karjalassa saunomaan suvun kesäpaikalla. Lammessa oli vesi matalalla, vesiraja ainakin metrin kauempana kuin missä sen pitäisi olla. Ilta oli aika viileä ja pilvinen ja kaikki sopi siihen hetkeen.