Alitajunta huutelee jälleen

Viime aikoina keskuudessani on ilmennyt turhautumusta nettimaailman suhteen. Vähän suunnittelin jo välien katkaisemista internetin (sen saa nykyään kirjoittaa pienellä i:llä!) keskusteluihin - kovin radikaaleja toimenpiteitä se ei vaatisi, sillä enpä mikään nettikirjoittelun kuningatar ole tähänkään asti ollut. Jos lopettaisin höpöttämisen muutamalla palstalla ja poistaisin tämän blogin, niin siinähän se jo olisi. Voisin tämänkin toiminnan sijasta olla vaikka enemmän ulkona ja kirjoittaa henkilökohtaisia kirjeitä ystävilleni... vai saisinkohan ajoiksi, epäilen kyllä. Ehkä siis vain jatkan samaan malliin kuin ennenkin.

Adoptiomietteitä: P hankki meille Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi adoptioaiheisen pokkarin Gangesin tytär (Asha Miró on kirjoittaja). Se kertoo Intiasta Espanjaan lapsena adoptoidun naisen juurimatkasta Intiaan ja on adoptiokirjana hirmuisen mielenkiintoinen (kaunokirjallisuuden saralla ei niinkään helmi, mutta ei kaikkien julkaisevien kirjoittajien tarvitsekaan olla sanankäytön ammattilaisia). En hetkeen ollutkaan lukenut adoptiokirjoja, ja kenties tuon kirjan ansiosta näin taas pitkästä aikaa adoptiouniakin. Seuraa siis unireferaatti: mulla oli adoptoitu lapsi (vain minulla, P ei esiintynyt unessa ollenkaan). Se oli poika, jonka ikää oli vähän vaikea arvioida. Kooltaan se oli pieni, ehkä kaksi-kolmivuotiaan kokoinen, motoriikaltaan tosi taitava (osasi kävellä sujuvasti ja pukea päälleen paremmin kuin kolmivuotiaat), pikkuvanha ja itsenäinen ja toisaalta niin pieni, että sitä piti suojella paljon. En muistanut enää aamulla juurikaan unen juonta, mutta reppana adoptiopoikani oli siinä unessa yhdistelmä jotakuinkin kaikista adoptiokirjojen esittämistä adoptoitujen lasten mahdollisista psykologisista ongelmapiirteistä. Lapsi tiesi, että minä pidän siitä huolta, mutta ei ollut tippaakaan kiintynyt minuun. Se oli liian aikuinen ollakseen kolmen tai neljän vanha eikä osannut tai halunnut leikkiä muiden lasten kanssa (taisi lähinnä kiusata niitä muita?). Muut aikuiset suhtautuivat siihen vähän karsaasti ja lapsella tuntui olevan viileän välinpitämättömät välit koko maailmaan. Minä en rakastanut sitä, mutta suhtauduin siihen leijonaemon tuntein ja puolustin sitä muita vastaan arvellen, että se ehkä oppisi pitämään minusta myöhemmin - ja pitihän sitä tietysti puolustaa, kun se oli minun. Ei epäilystäkään siitä.
Uni oli tosi erikoinen siihen nähden, etten ole ollut erityisen huolissani tuollaisista asioista. En tiedä, pitäisikö alitajuntansa meiningistä huolestua (vai oliko tuo jopa positiivinen ja tiedostava uni?), mutta yhtä kaikki, olin aamulla edelleen yhtä valmis adoptioneuvontaan kuin ennenkin.

Niin, ja oli toinenkin uni, eilen päiväunilla nähty: olin prinsessanäytelmän pääosassa, todellinen tähti. Mulla oli mieletön prinsessamekko, jonka yläosa oli sellainen tyköistuva haarniskatyyppinen systeemi, joka oli täynnä jalokiviä, loistin ja olin niin prinsessa kuin prinsessa voi olla. Varsinainen päiväunelma. :) Ja mistähän se sitten kertoi?