Toukokuun lopulta

Viimeinen viikko helsinkiläisenä alkoi tänään. Vähän haikeaa - täällä olen viihtynyt. Muistaakseni Jyväskylän koti on sentään ihana ja kodikas. Ja remontoitukin, kohta. Toivottavasti.
Viime ajat ovat olleet kiireisiä. Vaikka opetettavia kursseja on ollut vähän, niiden korjattavat työt kasautuivat kuitenkin jakson viime metreille. Lisäksi on ollut muuttamista sinne ja tänne, ja sitten vain Helsingin parhaiden puolien harrastamista. Ensi viikolla olemmekin jo seuraavassa kaupungissa, Tampereella, ja sitä seuraava H-hetki on Jyväskylässä, kun pääsemme ensimmäiseen a-neuvontaan. Jännittää ja pelottaa. Voimmeko sotkea asiat niin, että adoptiohenkilö päättää saman tien, ettei meistä ole tähän nyt eikä koskaan? Mitä jos suusta vain pääsee joku sammakko, jonka perusteella olisin ihan leimattu ja toivoton? Entäs jos rupean itkemään siellä? Olisiko enemmän varmanpäälle pelaamista odottaa, että meillä on takuulla töitä ja iäkkäämpi avioliitto ennen kuin aloitetaan neuvonta - jos ne eivät vain usko, että mekin vielä vakaasti työllistymme? Ei auta - en kyllä jättäisi menemättä. Voi kun se sujuisi hyvin.

En tiedä, kertooko kirjoittajan tyhjästä päästä vai mistä, mutta jälleen seuraa uniraportti: lauantain ja sunnuntain välisenä yönä puhdistin vessassa omaa pääkalloani varsin naturalistisin ottein - huudoin ja kiskoin siitä irti kaikenlaisia biohajoavia riekaleita. Haju oli uskottava. Uhrasin unessa puolikkaan ajatuksen sille, kuinka voin putsata pääkalloani, kun en kuitenkaan ollut päätön, joten ehkä olin uudestisyntynyt tai jotain. Selvisi myös, miksi olin kuollut. Kallon leuat puristivat hampaiden välissä suurta, pyöreää juttua, joka ei näyttänyt hedelmänkiveltä mutta jonka tiesin olevan sellainen. Kerroin jollekulle, että "tähän se, tai minä, kuolin: puri tuota kiveä niin lujaa, että verisuoni katkesi päässä." Aamulla vähän ahdisti. Jos joku keittiöpsykologi osaa tulkita tuon jotenkin hyvin päin, olisin kiitollinen...