Aaltonirvana

Takana on hieno, aurinkoinen kesäpäivä Tampereella. Kävimme porukalla uimassa ja saunomassa Rauhaniemen kansankylpylässä (minusta on mahtavaa, että sillä on sellainen nimi!) ja kävellessämme pois olin ihan pyörryksissä siitä, miten ihanaa on uida sinisessä vedessä, jonka aallot vain houkuttelevat uimaan lisää ja käyttää hellemekkoa, kun kuuma tuuli puhaltaa jaloissa. Muutkin taisivat olla kesästä humalassa: puhuimme siitä, miten kätevää olisi jos voikukkien tilalla kasvaisi esimerkiksi salaattia tai jos vuoret olisivat suklaata. Nauratti vain - kyllä, olemme kaikki lähempänä kolmeakymmentä... Viimeksi olen käynyt tätä keskustelua noin kaksikymmentä vuotta sitten, kun sain ahaa-elämyksen maailman nälkäongelman ratkaisusta - ratkaisun nimi oli hiiva. Ei tarvita kuin vähän jauhoja ja paljon hiivaa, niin saadaan iso taikina... Kuinka idiootteja aikuiset olivatkaan, kun eivät olleet tajunneet niin yksinkertaisen nerokasta seikkaa! Sittemmin olen oppinut yhtä ja toista sekä ravitsemusopista että maailmanpolitiikasta, mutta Rauhaniemessä ei sellaisia pohdittu. Oli kevyttä ja kesäistä. Hyvän päivän kruunasi kyläily yhden sankarittareni, P:n mummin luona.

Toisaalta kuulin, että yhdellä ystävällä on juuri nyt isoja murheita, sellaisia että omat huoleni asettuivat hetkeksi vähän toisenlaisiin mittasuhteisiin. Kunpa voisin lähettää sille ystävälle vähän kesäkeveyttä.