Mistä maasta olette ajatelleet..?

Olen muuttomatkalla, juuri nyt Tampereen kyljessä maalla, mutta kodin suuntaan vähitellen menossa. Helsingin vaihe loppui, mikä on vähän surullista. Odotan Jyväskylään pääsyä (remontin valmistumisen uusin aika-arvio on kuun lopulla), mutta en täysin ristiriidattomin mielin. Helsingissä oli niin mutkatonta ja helppoa olla... nyt esimerkiksi antoisa ja leppoisa työssäkäynti vaihtuu gradutaisteluun. Muutenkin tuntuu siltä, että muutamassa kuukaudessa moni asia oman pään sisällä on muuttunut paljon, ja jälleen odotan kotikaupungin vastaavan tuohon muutokseen, luultavasti turhaan.

Osallistuin viikko sitten peräti kahteen kevätjuhlaan, ensin lukion ykkös-kakkosten lyhyeen ja kompaktiin seremoniaan ja sitten vielä heti perään lakkiaisiin; siinä välissä jaoin nipun todistuksia, tai puolikkaan nipun, kun kaikki eivät jaksaneet ilmaantua enää paikalle. Kaksissa juhlissa oli puolensa ja puolensa: toisella vetokerralla Suvivirsi kärsi jo vähän inflaatiosta, mutta sainpahan Gaudeamus igiturinkin samalla hinnalla. Mielessäni ja vähän ääneenkin murisin erään julkkisäidin pitämälle kokoomushenkiselle juhlapuheelle, jossa oletettiin, että koulun kaikki tuoreet ylioppilaat haluavat ja pääsevät lääkikseen ja oikikseen - ja vaikka tilastollisesti monet heistä näihin päätyvätkin, on mielestäni turhaa lisätä löylyä tässä vaiheessa, kun suurimmalla osalla stressaavat pääsykokeet ovat vielä edessäpäin. Oppilaat olivat tosi juhlavia ja keväisiä, ja ylioppilaita ja heidän stipendejään ja palkintojaan oli niin paljon, etten meinannut päästä penkistäni ylös laulamaan Gaudeamusta puutuneelta takamukseltani. Lakituksen jälkeen menimme M:n kanssa terassille oluille olemaan tyytyväisiä itseemme.

Sujuvasti olen kääntänyt pääni työvaihteelta adoptioon. Nyt ei enää huolestuta, miten eka neuvontakerta menee: lähinnä pähkäilen asiaa suuremmassa mittakaavassa, jälleen kahlaan läpi netin palstoja ja infosivuja ja ahmin adoptiokirjallisuutta. Olemme olleet varsin (liiankin?) avoimia tästä adoptiohankkeestamme ja puhuneet siitä monien kanssa, ja on mielenkiintoista, kuinka kokeneidenkin adoptio-ihmisten ensimmäinen kysymys on aina, mistä maasta olemme ajatelleet adoptoida. Ymmärrän, että se on kiinnostava ja konkreettinen kysymys ja myös helppo keskustelunavaus, mutta kun meillä kummallakaan ei ole mielessä yhtä tiettyä maata joka tuntuisi omemmalta kuin muut, monet muut kysymykset tuntuisivat nyt ajankohtaisemmilta. En sitten tiedä, onko adoptiota aloittelevilla yleensä jokin tietty maa, joka on se ainoa oikea. Minusta lähes kaikki Suomen kontaktimaat olisivat lähtökohtaisesti tasavahvoja. Kolumbiaa esimerkiksi puoltaisi se, että perheessä on vahva yhteys erääseenkin lattarimaahan, me kumpikin puhumme espanjaa (ei niin, että ajattelisimme puhua sitä lapselle...) ja olemme varsin harrastuneita hispanokultuurista. Toisaalta Kolumbia on kontaktina aika lailla jäissä tällä hetkellä ja odotusajat ovat pitkän pitkiä.
Afrikan molemmat kontaktimaat Etelä-Afrikka ja Etiopia kiinnostavat myös. Etelä-Afrikasta totesimme, että siihen meillä molemmilla liittyy sekä vahvoja positiivisia mielikuvia ja tietoja että sitten vähän ongelmallisiakin. P on asunut vähän aikaa eteläisessä Afrikassa ja käynyt myös Etelä-Afrikassa, mikä on ehkä hyvä juttu. Etiopia on puolestaan mielikuvatasolla meille aika neutraali maa - kumpikaan meistä ei tiedä paljokaan Afrikansarven kulttuurista. Afrikan kontaktit myös vetävät tällä hetkellä hyvin eikä niihin liity suuria kriteerejä adoptoivaa perhettä kohtaan.
Intia on suuri kysymysmerkki: maa ja kulttuuri kiinnostavat kovasti, mutta minulle on epäselvää, hyväksyttäisiinkö meitä Intian-hakijoiksi. Lisäksi Intia ei näy suomalaisessa kv-adoptiokeskustelussa juuri lainkaan, ja vaikka tilastot puhuvat muuta, olen välillä ihmetellyt, tuleeko Suomeen todellakin lapsia Intiasta vai ovatko tilastot harhaisia...
Yritimme tänään päiväkävelyllä miettiä, onko parempi, että tässä vaiheessa maakontaktiin liittyy paljon tietoutta ja harrastuneisuutta vaiko ei. Jos esimerkiksi Etiopia ei ole meille se maa, jossa viettäisimme mieluiten kaikki lomamme (kuten vaikka Thaimaa saattaa monelle olla) ja josta meille ja muille suomalaisille tulisi automaattisesti paljon mielleyhtymiä, se saattaisi juuri sen vuoksi olla hyvä adoptiokontakti: olisimme vapaita luomaan sellaisen Etiopia-yhteyden kuin hyvältä tuntuu ja pitää sen kulttuuria myöhemmin perheessä esillä sen verran ja sillä tavalla kuin luontevalta vaikuttaa. Tietenkin matkustaisimme sinne yhdessä lapsen kanssa sitten joskus, mikäli lapsi niin haluaisi. En kuitenkaan usko, että on automaattisesti hyvä juttu aktiivisesti "harrastaa" adoptoidun lapsen syntymämaata - siinä voisi huonoimmillaan piillä se riski, että lapsi joissain tilanteissa olisi vain synnyinmaansa mannekiini ja perheen yhteisen harrastuksen kirkkain kiteytymä. Ehkä. Toisaalta ymmärrän, että adoptiokontaktia valitessa on olennaista, että perhe aidosti arvostaa sitä kulttuuria, josta lasta toivotaan ja on halukas etsimään tietoa maasta jatkossakin. En usko, että meillä (tai muilla adoptiota hakevilla) olisi ongelmia tuon viimeisen jutun kanssa. Kun joku tietty maa valikoituu oman lapsen syntymämaaksi, siihen luultavasti syntyy viimeistään sillä hetkellä positiivinen ja arvostava suhde.
Tosiseikka on se, että meille luultavasti valikoituu muutama maavaihtoehto, joista sitten valitsemme: suurimmalla osalla kontaktimaista on omia, enemmän tai vähemmän kulttuurisidonnaisia kriteerejään hakijoiden suhteen, joihin sitten yritämme sovittautua. Esimerkiksi se, että me emme ole yli 30-vuotiaita erittäin vakavaraisia yli viisi vuotta aviossa olleita ihmisiä rajaa jo vaihtoehtojamme paljon.
Ensi viikolla varmaan moneen kysymykseen tulee vastauksia. Niin kuin siihen, saammeko vielä seuraavankin neuvonta-ajan.

Adoptio on koko ajan vähintäänkin takaraivossa ellei sitten aktiivisesti mielessä. Eilen P ja minä pääsimme ratsastamaan, tai oikeammin harjaamaan hevosia ja sen jälkeen istumaan vuoron perään toisen niistä selässä, kun omistaja talutti sitä naapuritilalle - meidän tehtäväksi jäi yrittää istua rennosti ja nojata ylämäessä eteenpäin. Yhteensäkin olemme olleet hevosen selässä ehkä neljästi aikaisemmin, joten ratsastuskokemus oli hyvin uusi ja kaikin puolin miellyttävä. Hevonen oli kaunis ja haisi mukavasti eläimeltä ja oli samaan aikaan turvallisen oloinen ja vähän omapäinen (oli ehdottoman hyvä, että omistaja, P:n täti, piti kiinni talutusriimun toisesta päästä!). Illalla saunassa mietin, että jos meidän adoptiolapsi ei vanhempiensa tapaan aikanaan harrastu loputtomasti ja totaalisesti lukemisesta (mikä voi olla hyvinkin mahdollista - järkeilimme nimittäin, että jos vaihtaa kieltä juuri kesken jonkin olennaisen herkkyyskauden, eivät kielelliset harrastukset ole ehkä myöhemminkään se juttu), ja mikäli hän vielä olisi liikunnallista sorttia toisin kuin vanhempansa, eläinten kanssa puuhaaminen ja ratsastus ehkä olisi yksi hyvä ja sympaattinen harrastusvaihtoehto. Adoptoidulle lapselle olisi varmaan erityisen tarpeellista löytää harrastus, jossa voi tuntea itsensä taitavaksi ja osaksi joukkoa. (Ikään kuin meidän geeneillä varustettu kotitekoinen lapsi jotenkin kohtalonomaisesti olisi epäliikunnallinen lukutoukka pienestä pitäen eikä lainkaan tarvitsisi hyvää harrastusta itsetuntonsa rakentajaksi...)