Autoilun ja mattopyykin saroilta
Puolia bloggausharrastuksessa:
- On mukavaa, kun tulee kirjoitettua edes jotain melkein joka päivä. Sille on selvästi tarvetta, tekstin tekemiselle, vaikka kovin suuria taiteellisia tai älyllisiä ambitioita ei ainakaan tällä minun verkkopäiväkirjallani täytetä.
- Samoin on mukavaa käyttää nettiä johonkin. Vaikka bloggaaminen ei enää pitkään aikaan ole ollut erityisen muodikasta, niin teknologiaan alati epäluuloisesti suhtautuvana henkilönä saan kuitenkin jotain riemua siitä, että olen tullut hankkineeksi itselleni internet-harrastuksen.
- Muiden blogit ovat hyvää luettavaa. Niinkuin vaikka Hillan uusimmat kesälomaseikkailut, joille nauroin hereästi (ihan hyvällä...), tai M:n juttu valasparasta (jolle en nauranut ollenkaan. Kunpa se valasvauva selviäisi!).
- Oma elämä ei blogiin raamitettuna ole kovin vaikuttava saati mielenkiintoinen ilmaantuminen. Pitäisi opetella kirjoittamaan, niin saattaisi kyetä luomaan muunlaisen (kaunistellun) kuvan siitä. Tai jopa niin, että jos osaisi kirjoittaa hyvin, niin kuka olisi sanomaan, mikä katsanto on oikeimmassa.
Olin eilen mattopyykillä Paulin kanssa. Se oli monessa suhteessa sellainen projekti, josta taputtelen itseäni hartioille vielä kauan. Oli mukavaa saada matot puhtaiksi (tai ainakin melkein, kirpparilta käytettynä eli käytännössä likaisina ostetut matot eivät välttämättä kirkastu, vaikka kuinka käyttäisi suopaa ja lihaksia), mutta kenties vielä ylpeämpi olen siitä, että autoilin vieraalla autolla ja ihan jopa kaupungin keskustassa, ja että löydettiin oikeaan, ympäristöystävälliseen maapesupaikkaan (siitä kiitos kartanlukijalleni), ja ettei auto kertaakaan sammunut omia aikojaan. Kukaan ei kuollut. Pelkäsin sitäkin, autolla ajamista, eikä suinkaan ole niin, että olisin päässyt siitä pelosta yhden onnistuneen autoilukokemuksen jälkeen. (Olen kaiketi pelännyt viime aikoina monia asioita..?) Mutta tilanne on nyt parempi, varmasti.
Mattojen peseminen on hyvän mielen hommaa. Mattopyykkiin kuuluisi vielä tässäkin yhteydessä puhtaan ja likaisen maton värierojen päivittely ja mäntysaippuan tuoksun taivastelu, mutta koska kaikki tietävät ne puolet, niin en nyt ala. Oli huvittavaa pistää merkille, kuinka kaikki siellä hoitivat homman niin samankaltaisilla otteilla: mattoihin suhtauduttiin lähes hartaudella, ja lähes kaikilla oli mukana Havin mäntysuopaa (paitsi minulla, kun lähikaupassa oli vain Pirkan mäntynestesaippuaa). Koko päivä siellä meni, ja nyt lihaksiin koskee ja oikeassa kädessä on alkava jännetuppitulehdus. Pyykkärin fyysisten vaurioiden listaaminen kuuluu myös oikeaoppiseen mattopyykkiin.
- On mukavaa, kun tulee kirjoitettua edes jotain melkein joka päivä. Sille on selvästi tarvetta, tekstin tekemiselle, vaikka kovin suuria taiteellisia tai älyllisiä ambitioita ei ainakaan tällä minun verkkopäiväkirjallani täytetä.
- Samoin on mukavaa käyttää nettiä johonkin. Vaikka bloggaaminen ei enää pitkään aikaan ole ollut erityisen muodikasta, niin teknologiaan alati epäluuloisesti suhtautuvana henkilönä saan kuitenkin jotain riemua siitä, että olen tullut hankkineeksi itselleni internet-harrastuksen.
- Muiden blogit ovat hyvää luettavaa. Niinkuin vaikka Hillan uusimmat kesälomaseikkailut, joille nauroin hereästi (ihan hyvällä...), tai M:n juttu valasparasta (jolle en nauranut ollenkaan. Kunpa se valasvauva selviäisi!).
- Oma elämä ei blogiin raamitettuna ole kovin vaikuttava saati mielenkiintoinen ilmaantuminen. Pitäisi opetella kirjoittamaan, niin saattaisi kyetä luomaan muunlaisen (kaunistellun) kuvan siitä. Tai jopa niin, että jos osaisi kirjoittaa hyvin, niin kuka olisi sanomaan, mikä katsanto on oikeimmassa.
Olin eilen mattopyykillä Paulin kanssa. Se oli monessa suhteessa sellainen projekti, josta taputtelen itseäni hartioille vielä kauan. Oli mukavaa saada matot puhtaiksi (tai ainakin melkein, kirpparilta käytettynä eli käytännössä likaisina ostetut matot eivät välttämättä kirkastu, vaikka kuinka käyttäisi suopaa ja lihaksia), mutta kenties vielä ylpeämpi olen siitä, että autoilin vieraalla autolla ja ihan jopa kaupungin keskustassa, ja että löydettiin oikeaan, ympäristöystävälliseen maapesupaikkaan (siitä kiitos kartanlukijalleni), ja ettei auto kertaakaan sammunut omia aikojaan. Kukaan ei kuollut. Pelkäsin sitäkin, autolla ajamista, eikä suinkaan ole niin, että olisin päässyt siitä pelosta yhden onnistuneen autoilukokemuksen jälkeen. (Olen kaiketi pelännyt viime aikoina monia asioita..?) Mutta tilanne on nyt parempi, varmasti.
Mattojen peseminen on hyvän mielen hommaa. Mattopyykkiin kuuluisi vielä tässäkin yhteydessä puhtaan ja likaisen maton värierojen päivittely ja mäntysaippuan tuoksun taivastelu, mutta koska kaikki tietävät ne puolet, niin en nyt ala. Oli huvittavaa pistää merkille, kuinka kaikki siellä hoitivat homman niin samankaltaisilla otteilla: mattoihin suhtauduttiin lähes hartaudella, ja lähes kaikilla oli mukana Havin mäntysuopaa (paitsi minulla, kun lähikaupassa oli vain Pirkan mäntynestesaippuaa). Koko päivä siellä meni, ja nyt lihaksiin koskee ja oikeassa kädessä on alkava jännetuppitulehdus. Pyykkärin fyysisten vaurioiden listaaminen kuuluu myös oikeaoppiseen mattopyykkiin.
posted by Kertoja | 12:23
10 Comments:
Oi, mattojenpesua. Minulla oli tapana harrastaa sitä Perämeren rannoilla, mattojenpesupaikalla tosin. Kuulostaa oikealta asialta tehdä. Vaikka vaarana on kyllä se tuppitulehdus. Niin, kysyin jo omassa blogissani, että milloin nähdään taas? Ja kamala se valasparan kohtalo onkin. Kunpa se selviäisi.
Onnittelut autoilusta ja pyykkäyksestä. Itse olen pitkästä aikaa autoillut ihan mielin määrin äitin punaisella Nissan Micralla, ja on se sentään mukavaa hommaa. Autoiluun liittyvä pelko on liian yleinen naistentauti, pitäisi antaa itselleen siedätyshoitoa erityisesti kaupunkiajossa mahdollisimman usein. Tästä on ollut Kaisa-kesätytönkin kanssa blogissa juttua taannoin.
Mattopyykillekin olisi tarkoitus päästä, sain sinun postauksesta puhtia. Torniostakin löytyy hieno ympäristöystävällinen pesupaikka.
Hauska kuulla, että kesälomakuvauksiani jaksaa lukea :) Minäkin luen ilolla sinun blogia, ja sinun elämä kuulostaa kirjoitettuna oikein hyvältä. Elä suotta vähättele!
Tuo autoilusuhde on kyllä kimuranttinen juttu. Olen ihan yhtä mieltä siitä, että osata pitäisi ja harjoitella pitäisi. Samaan aikaan lienee ihan terveellistä, ei pelätä autoilua, mutta asennoitua siihen niin kuin potentiaalisti vaaralliseen asiaan asennoidutaan. Tosin ei varmaan tee hyvää henkisesti valmistautua kuolemaan joka kerran, kun nousee henkilöauton kyytiin... kenties juuri harjoittelu auttaisi voittamaan pahimmat pelot.
Ja tavataan! Olen täällä ainakin huomenna ja torstaina. Viimeistään perjantaina aamulla lähdenkin pikkuveljen häihin, mutta sitä ennen..?
Heippa! Tulisitko käymään Panamassa tänään? Täällä on vähän kaaosta ilmassa ja lattialla ja nurkissa, mutta jos ehdit, olisi mukava nähdä...
Saako udella, missä maapesupaikassa kävit mattosi pesemässä? Omien mattojen pesu olisi edessä ja viime kesänä tuli syyllistyttyä järvessä pesemiseen, nyt pitäisi löytää vaihtoehto. Ainakin jossain Vaajakoskella on kuulemma jokin pesupaikka, mutta en yhtään tiedä missä tarkemmin.
Ohoh, en huomannut kutsua Panamaan ennen kuin vasta nyt... kiitos kutsusta kuitenkin! Ehkä tartun puhelimeen seuraavaksi. :)
Marjaana, oltiin Palokassa Koivutien päässä olevassa pesupaikassa. Siellä oli myös mattomankeli! Googlesta löytyy lisää pesupaikkoja, maalaiskunnan mattopaikat ihan vain "jyväskylän maalaiskunta matonpesupaikat" -käskyllä, kaupungin paikat vähän hankalammin (ne ovat jossain kaupungin yhdyskuntatoimen sivuilla katu-ja puisto-osion alla). Suosittelen tuota Palokkaa!
Kiitos tiedosta. Olisi varmaan ensi viikolla omien mattojen putsauksen aika... :)
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Yritin linkata oman juttuni ajokammosta, mutta ei, ei, ei onnistu.
Jos haluat käydä kurkkaamassa, löytyy arkistostani toukokuun 30. päivän kohdalta otsikolla Pelosta.
Joka tapauksessa: autoilukammo on sitkeää ja laajalle levinnyttä. Itse pääsin jo hyvään alkuun Helsingin ajoharjoituksissa, mutta lentokenttäreissu (=kehät) sai taas polveni tutisemaan...
Kaisakin täällä, kuinka hauskaa!
Luin autoiluajatuksiasi, ja silloin jo koin suurta myötätuntoa...
Kuulin vasta, että mummini oli 70-luvulla viimeisinä vuosinaan (kuoli vuonna -75 vähän päälle 47-vuotiaana) emansipoitunut ja hankkinut itselleen ajokortin ja oman auton - iso juttu siihen aikaan pienen maalaistalon emännälle. Ilahduin kauheasti. Kyllä minäkin vielä!
Lähetä kommentti
<< Home