Synkeitä ajatuksia

Oltiin Tampere-Helsinki -reissussa alkuviikko, ja vaikka matka oli hyvä, erityisesti ihana S:n morsiusräyhä, tuntui kipeydyttyäni myös varsin hyvältä palata eilen takaisin Kymenlaaksoon potemaan. En ollut uskonut voivani liittää tähän paikkaan vielä pitkään aikaan minkäänlaisia kotitunteita, mutta jos tämä asunto ei ihan sanan täydessä merkityksessä ole vielä koti, niin onpahan jotain sinne päin. Täällä ovat oma sänky ja ruukkukasvit, jotka ovat minusta niin riippuvaisia.

Puolitoista viikkoa töiden alkamiseen. Puolet kurssisuunnitelmista on tehty: mahtavaa, että on kaverikollegoja, joiden kanssa jakaa nyt sitten tämäkin. Työelämä kummittelee päässä enemmän ja enemmän, vaikka en tiedäkään, mitä siitä pitäisi ajatella. Kai se on silkkaa selviytymistä tai siihen pyrkimistä, jotenkin, tunnista toiseen. En tiedä, olenko tyhmä ja optimisti vai ehkä viisas ja pessimisti (vaiko ehkä toisin päin?), kun suurimman osan ajasta kuvittelen ylipäätään selviäväni ensimmäisestä jaksosta, jonka kurssimäärää konkariopettajat kauhistelevat. Niin kauhistelen minäkin, mutta tunnustettakoon jo tässä vaiheessa, että henkilökohtainen onnistumisrima on aika matalalla. En vain haluaisi kiireessä ja kokemattomuuttani aiheuttaa mitään korjaamatonta asennevauriota oppilaille (tai itselleni, tai P:lle) - tietojen ja taitojen opettamisesta en ole niinkään huolissani. Nuorten oppilaiden kanssa jotain on tehtävissä vielä myöhemminkin, paremmalla ajalla, ja vastuun vanhemmista tyypeistä jaan taas jonkun muun kanssa.

Työnalkamisjännitys asettuu kyllä mittasuhteisiin Hesarin lukemisen jälkeen. Jos jotakuta symppaan, niin libanonilaisten siviiliejä tietysti, mutta heidän jälkeensä kahelit muslimifundamentalistitkin tuntuvat sympattavammilta kuin vastapuolensa. En ole niin hippi, ettenkö tajuaisi, miksi ihmiset saattavat haluta tappaa toisiaan (tai suhtautua tappamiseen äärimmäisen piittaamattomasti), mutta sitä en ymmärrä, kuinka on mahdollista, vaikka edes biologisella tasolla, lahdata pieniä lapsia ja olla siitä vielä ylpeä. Luulisi, että jonkinlainen poikasiin (en tarkoita pieniä poikia, vaan lajin pienimpiä) kohdistuva suojeluvietti tai sitä etäisesti vastaava juttu voisi olla geeneihin kirjattuna, mutta ei selvästikään tarvitse olla etologi huomatakseen, ettei sellaista juttua ole olemassa. Israelilaiset pikkutytöt viedään kuulemma kirjoittamaan terveisiä ohjuksiin, joilla sitten murhataan libanonilaisia lapsia.

Vessa vuotaa lattialle, tosin onneksi vain vedettäessä. Ei siis pidä vetää eikä muutenkaan käyttää. Kuinkahan sen voisi muistaa huomiseen asti?