Uuvuksissa ennen aikojaan

Ehkä tämä on viimeinen syksy, jona tuskailen suunnitelmieni kanssa äärimmäisen epävarmana kaikesta. Ensi syksynä, jos minulla vielä sattuisi olemaan töitä jossain, on ehkä mukavaa aloittaa hommat, ja ensi syksynä kenties monen päivän suunnittelemisen jälkeen ei ole sellainen olo, että höttöisyys ja silkka tyhjyys lisääntyvät sitä mukaa, kun word-tiedosto täyttyy. Siltä tuntuu nyt. Jos asuisin vielä Jyväskylässä, menisin heti kylpyyn. Maksaisivat edes palkkaa tästä...
Tarvitsen kaupasta post it -lappuja, korjauslakkaa ja kyniä. Ja isoja lehtiöitä, joihin voin kirjoittaa ylös kaiken, kuten oman nimeni ja osoitteeni, jotta pysyisin kasassa.
On tässä jotain hyvääkin. En esimerkiksi ole menossa ensimmäiseen työpaikkaani samaan aikaan kun rakennan omakotitaloa, hoidan jotain yöaikaan kiljuvaa muksua tai sairastan syöpää tai masennusta. Heitäkin on.

Väsyttää. Täällä ei rautatieasemalla kerrota, kummalle raiteelle junat tulevat. Lauantaina meinasin jäädä kyydistä, kun seisoin väärällä puolella odottamassa. Saatoin M:n illansuussa junalle, joku juoppo tuli ahdistelemaan. Mikä siinä on, kun ei voi tajuta kolmannellakaan kerralla, että ei on yhtä kuin ei. Juoppo ei millään suostunut jättämään rauhaan, ja olisin halunnut lyödä, mutta olin liian väsynyt lyömään riittävän lujaa. En siis lyönyt lainkaan.