Joku hätä

Ei suinkaan pitäisi asettua kirjoittamaan, vaan miettimään huomisen tunteja. Ja jos ei niitä, niin prelit on edelleen pisteyttämättä. Kirjoitan kuitenkin.

Juuri mitään muuta ei kuulu edelleenkään kuin yritystä olla opettaja. Viikonloppuna piipahdettiin tosin Mikkelissä - lauantai-iltana sinne ja sunnuntaina heti ekalla kulkuvälineellä takaisin. Oli ihanaa nähdä muuta maisemaa ja muita kuin kouluihmisiä: lähinnä näin E:n, O:n ja E:n anopin. Istuimme iltaa E:n anopin olohuoneessa polttarievakossa, söimme salaattia ja puhuimme aikuisten asioita. O oli laitettu nukkumaan, mutta vähän ajan päästä pienen lapsen ääni huuteli ovelta, että "minulla on joku hätä", tosin ei kovinkaan hätääntyneesti. Minäkin voisin ruveta tuohon. Että on joku hätä. Vaikka ei ehkä varsinaisesti olekaan.

Viikonlopun jälkeen en muista tehneeni mitään muuta kuin tunteja. Suunnilleen joka neljäs päivä olen sovinnollisella mielellä työelämän suhteen (yleensä se on sellainen päivä, josta seuraavana voin käyttää valmiiksi tekemiäni materiaaleja), ja muina päivinä itken ja suunnittelen ovelinta ja nopeinta keinoa karata täältä. Ja kuitenkin (tämä osoittaa, kuinka rahan perään olen), tajusin, että varsinkin, jos suinkin voin päästä kiinni ansiosidonnaiseen päivärahaan tällä keikalla, pitäisi jaksaa olla opettajana kesään saakka. Alkaa hengästyttää ja sattua selkään ja kaikkialle muuallekin, kun ajattelen, että tämä homma jatkuisi vielä yhdeksän kuukautta.

En tiedä, mitä tekevät ne työläiset, joilla ei ole P:tä. Mulla on kotona kannustaja, ruuanlaittaja, kaupassakäyjä, hartioiden hieroja ja assistentti ja vaikka mitä muuta. Ei suinkaan ole hassumpaa asua historian opiskelijan kanssa samassa taloudessa silloin, kun opettaa kolmea kirjallisuushistorian kurssia ja paria muuta samaan aikaan. Jos voisin sitten joskus jälkeenpäin ottaa tästä syksystä juhlapainoksen, niin se olisi kyllä omistettu P:lle.