Unelma kuopasta
Jos voisi kaivautua maahan syvälle ruskeaan metsään. Multa olisi lämmintä (pitäisi nimittäin olla aika syvä monttu, että minä sinne mukavasti mahtuisin, ja syvällä maa varmaan on lämmintä syyskuussakin), ja siellä kuopassa olisi hiljaista. Korkeintaan maa saisi vähän humista, jos olisi humistakseen. Kukaan ei kysyisi mitään, eikä missään olisi yhtään tekstiä, ei kirjallista, ei kuvallista eikä mitään muutakaan. Ei ensimmäistäkään sanaa tai ajatusta. Tämä ei muuten ole sitten itsetuhokirjoitus: nukkuisin vain tyytyväisenä siellä kuopassa, ehkä kolme päivää, ehkä kevääseen saakka, ja tulisin kyllä aikanani pois sieltä. En ole tosin vielä ratkaissut, kuinka hengittäisin kuopassani. Ehkä se maakerros läpäisisi tarpeeksi ilmaa (mutta läpäisisikö se silloin myös äänet?), tai sitten potero pitäisi sijoittaa puun juurakkoon. Se olisikin ehkä parasta.
Tunnisteet: elämä
posted by Kertoja | 13:39
4 Comments:
hieno kuoppa niinkö esimerkiksi siilillä
Minulla on ollut elämässäni monia jaksoja, jolloin olen haaveillut kuoppaan kaivautumisesta. Hyvältä vaihtoehdolta on tuntunut myös nurinpäinkäännetty vene, jonka alla on kuivaa maata ja rapisevia lehtiä, veneen päällä äänet vaimentava ja lämpöä eristävä lumivaippa. Talviunenkaipuisina aikoina ei yksinkertaisesti voi tunnistaa sitä itseään, joka niinä parempina aikoina kulkee auringon alla pää pystyssä, itseään reippasti kantaen, täynnä iloa ja voimaa. Mutta siellä se voimakas itse kuitenkin kyyhöttää, tallessa sinun sisälläsi.
Talviunen sijaan sinun on kyllä ehdottomasti saatava yöunta, vaikka se vaatisi kahden viikon sairasloman.
Moi!
Oon välillä lueskellut blogias (löysin tän Laurin neuvoilla Liekkiön lokin kautta), ja halusin vaan lähettää paljon terveisiä ja voimia. Suosittelen että meet puhumaan esimiehelles (eli reksille), ja kerrot mikä on tilanne, viime kädessähän se on kuitenkin vastuussa sunkin jaksamisesta! Yksin ei tarvii kaikkea kestää.
Ymmärrän että sun tilanteessa on monia paineita, ku haluis jaksaa ja pärjätä ja näyttää ja osata ja kuitenkin ennen kaikkea pysyä järjissään.. Itse koitan vieläkin toipua viimekeväisestä hermoromahduksesta ja sitä seuranneesta masennuksesta. Jos tilanteen antaa mennä liian pahaksi, ei parin kuukauden saikku ole vielä mitään..
Paljon paljon voimia!
Toivoo Pisk0 (joka otti viime kuussa koulusta loparit puolentoista viikon jälkeen)
Hei kaikki, ja hauskaa, että sinäkin Pisko täällä käyt!
Viisaita neuvoja. Kävinkin lopulta puhumassa rehtorin kanssa (saatuani ensin sen lepolomamääräyksen), ja ymmärsihän se kai.
Katoaa nähtävästi tuo suhteellisuudentaju yllättävän äkkiä, eikä tiedä, onko ihan burnoutin partaalla vai väsynyt normaalilla tavalla (niin kuin työssäkäyvät väsyneitä ovat).
Voimia syksyyn myös joka suunnalle täältä!
Lähetä kommentti
<< Home