Sairauslomalla, osa kaksi

Lomalla taas: kolme päivää (plus tämä viikonloppu) on aikaa päästä univajeesta eroon. Ihanaa. Stressiä pitäisi poistaa myös napeilla, joita en tosin ole vielä saanut hankittua - apteekki menee täällä tosi varhain kiinni. Lääkäri halusi tietää, olenko mielestäni oikealla alalla ja olenko hyvä opettaja. Juu, ehkä, kyllä ja ei ja tulevaisuudessa varmaan kyllä. Kenties. On vaikeaa arvoida sopivuuttaan alalle, jos on juuri ollut putkessa, jossa koululle meneminen itkettää aamuisin. Ehkä niin, että minä voisin olla sopiva alalle, mutta ei voi vielä varmasti tietää, onko ala sopiva minulle.
Sarjassa odottamattomia tapahtumia kouluarjessa: levoton ykköskurssin ryhmä innostui tekemään kielenhuollon testiä perjantai-iltapäivän viimeisillä tunneilla. En tajua niitä ollenkaan. Ensin yritän kaikkeni, että ne perjantain tunnit olisivat mahdollisimman mukavia ja rentoja ja mielekkäitä, ja porukka on aina kuin tuli persuuksissa. Sitten, kun lopulta aloitetaan kielenhuolto (myöhässä, vähemmän kuin viikko aikaa sille), ne purnaavat ensin voimallisesti viisi minuuttia ja sitten keskittyvät täydellisesti vihkoihinsa. Ikinä ei niillä tunneilla ole ollut niin hiljaista! Sopiiko kielenhuolto matemaattisesti suuntautuneille tyypeille?

Oltiin P:n kanssa tänään retkellä. Pitkästä aikaa meillä on yhtä aikaa polkupyörät, ja sitä myöten mahdollisuus käydä museoituneella kirkonkylällä, jonne on täältä matkaa seitsemän kilometriä. Oli täydellinen retkisää, aurinko paistoi ja ilma oli sopivan viileä. Köröttelimme mummopyörillämme läpi peltojen kunnan vanhalle puolelle ihmettelemään vanhoja puutaloja. Totesimme kotiseutumuseon, kirkon ja kesäkahvilan olevan kiinni, mutta hautausmaalle sentään pääsimme. Hautausmaat ovat kiinnostavia, tämäkin, ja erityisesti sen vanha puoli. Yritimme päätellä elämätarinoita samoihin hautoihin haudattujen kuolinvuosista ja siitä vähästä, mitä heistä kerrottiin (Sepän vaimo, Paperimestari). Huomaa, että tämä ei ole Jyväskylää eikä Pohjois-Karjalaa: täällä on elänyt kartanonväkeä ja torppareita. Perheellä ei ole voinut olla rahasta hirmuinen pula, jos 1800-luvun puolella vauvana kuolleelle lapselle on voitu laittaa oma, korotettu hauta ja massiivinen takorautaristi. Toisaalta oli kiviä, joiden alle oli haudattu minun ikäiseni nainen ja liuta taaperoikäisiä lapsia. Samaan aikaan surullista ja seurallista.
Hautausmaalla oli joka puolelle tökitty maahan tikkuja, joihin oli kiinnitetty ilmoitus, että mikäli omaiset eivät ole kiinnostuneita sukulaistensa hautapaikasta, seurakunta ottaa maan käyttöönsä. Mihin mahtavat joutua vanhat hautakivet, joista kirjoitusta ei juuri enää voi lukea? Onko jossain vanhojen hautakivien hautuumaa? Tuolla oli paljon hautoja, joiden rautaristit olivat vanhuuttaan katkenneet varrestaan ja joiden yläosa oli työnnetty maahan tyngän viereen. Hautausmaan haudat eivät tosiaankaan ole ikuisia. Tavallaan on lohdullista, että vaikka hautausmailla säilyy ihmisen muistomerkki näinkin kauan, pätee luonnon kiertokulun laki silti myös hautausmaihin. En tiedä, haluaisinko itse tulla kuoltuani nopeammin osaksi luontoa - eipä niin, että siinä vaiheessa asialla olisi itselle enää väliä. Kukaan ei sitten ainakaan surisi sadan vuoden päästä sitä, että rapautunut hautakiveni vietäisiin jonnekin ja joku muu haudattaisiin samoihin multiin.
Retkieväät syötiin yhdessä monista kirkkovenevalkamista. Kohde oli todellakin kirkonkylä, jossa ei ole juuri muuta kuin kirkko, hautausmaa ja järvi, jota pitkin ennen päästiin kirkkoon.

Tämä oli jo toinen reipas viikonloppuretki täällä. Miksi Jyväskylässä ei koskaan käyty retkellä? Ehkä siksi, että Jyväskylässä oli mahdollista tehdä muutakin. Ei pidä ottaa liikaa reippauspisteitä sellaisesta toiminnasta, johon on jossain määrin pakotettu, vaikka retkellä oli kovasti mukavaa ja vaikka mielelläni retkeilen ainakin siihen saakka, että on liian kylmä olla reipas.
Aikuiseen ja hivenen keskiluokkaiseen elämään liittyy myös toinen tämänpäiväinen siirtomme: päätimme tilata ruokapöydän Ikeasta. Elämä ilman ruokapöytää alkaa harmittaa, ja kun paikallisilta kirppareilta ei pöytää saa, täytyy asia hoitaa muulla tavalla. Ikea hoitaa pöydän meille postiennakolla, mistä olen ihan onnellinen. Voin vain kuvitella meidät "säästämässä kätevästi rahaa" Helsingissä, ensin harhailemassa busseilla sinne, missä Ikea on ja sitten raahaamassa pakettia yöpaikkaan ja junille ja kiroilemassa ja miettimässä, mitä järkeä tässä taas oli. Niin se varmaan olisi mennyt. Jotkut muutkin kirjoittavat huonekalujen hankkimisesta, kolmikymppisyydestä ja keskiluokkaistumisesta. Onneksi näihin aikuismaisiin elämänvaiheisiin ja -tapoihin voimme käydä kaikki yhdessä...