Väsyttää

Otsikko vastaa olotilaa: siihen kiteytyy tämä hetki. Olen havainnut, että ihminen ei juuri muuta tarvitse kuin ruokaa ja unta (paitsi rakkautta ja seuraa): P pitää huolen ruoka-asioista - ei olla varmaan koko seurusteluaikana syöty niin monia hyviä kotiruokia kuin puolessatoista kuukaudessa -, mutta itse en osaa pitää huolta siitä toisesta, nukkumisesta. Ei sillä, ettenkö olisi yrittänyt. En vain osaa; vissiin suhtaudun tuohon työntekemiseen vinoutuneesti, mutta luulen, että olen myös yksinkertaisesti kadottanut kyvyn nukkua. Ilman nukahtamislääkettä nukun 3-4 tuntia yössä riippumatta siitä, kuinka monta vähäunista yötä on pohjalla.
Jos haluaisi altistaa itsensä ihmiskokeille, olisi nyt hyvä hetki. Meinasin kuitenkin huomenna pistäytyä työterveyshuollossa kyselemässä, missä menee normaalin raja. Opettajanhuoneessa on mukavia ihmisiä, mutta sieltä ei ole irronnut oikein muuta kuin että "sellaista se on ensimmäisenä opettajavuonna", enkä toisaalta ole halunnutkaan tehdä siellä kovin perinpohjaisesti selkoa väsymykseni asteesta.

Töitä on edelleen paljon, liikaa, millä lienee yhteys unettomuuteen. Maanantaina tulee eka yo-satsi. Haaveilen siitä, että joku kirjoittaisi minulle muutaman päivän nukkumislomaa, vaikka en ymmärrä, että millä ajalla esseet, yo:t ja muut tulisivat luetuksi ja uusi jakso suunnitelluksi. Miettisipä joku muu sitä asiaa.

Tänään koulussa kurjinta oli, kun 10 minuuttia olin pikkupaniikissa vakuuttunut siitä, etten voi mennä pitämään seuraavaa tuntia, koska en vain voi. Parasta puolestaan, kun yksi oppilas, josta en ole tiennyt juuri mitään (hyvä jos olisin yhdistänyt nimen ja naaman) piti valtavan hienon ja innostuneen kirjallisuuspuheenvuoron Austerin New York -trilogiasta. Vähänpä se on minun ansiotani, mutta mukavaa, että joku on ihan yhtäkkiä innostunut lukemaan Austeria. Ja sekin vielä, että toinen oppilas, jonka nimen ja naaman totisesti muistan, ylipäätään piti kirjallisuuspuheenvuoron. Jostain lipsautuksesta päättelin, että kaveri ei ollut lukenut Eläinten vallankumousta itse, mutta jos hän oli edes katsonut elokuvan, pidän sitä jo voittona.

Oltiin viikonloppuna Jyväskylässä. Rakkauden kesä 2006 alkaa olla sikäli täytetty, ettei perhe- ja kaveripiirissä (tietääkseni) ole enää jäljellä häitä. Tajusin sen vasta eilen: ei enää juhlamekkoja, ei lupauksia tahtomisesta, ei sormusten vaihtoja, ei puheita, pitoruokaa eikä tanssia, ei ainakaan häiden puitteissa. Haikeaa. Olipa hieno kesä. Tuo lauantainenkin hääjuhla: kaikki oli ihanaa ja tyylikästä morsiamen alushameen reunapitsistä kuohuviinikeittoon ja pimeään syyskuun iltaan saakka. Ihan yhtäkkiä monet meistä ovatkin naimisissa.