Suuria linjoja ja suuria koiria

Ensimmäinen työviikko (viikonloppuineen, melkein) on ohi ja työläinen tuntee olonsa epävarmaksi ja ylityöllistetyksi. Hieman myös helpottuneeksi siitä, että ensimmäinen viikko on ohi, enää jotain sata tai ainakin kymmeniä jäljellä... En tiedä, mitä kirjoittaa kouluelämästä. Suureen osaan siellä tapahtuvasta pätee varmaan vaitiolovelvollisuus, enkä tiedä, kuinka kirjoittaa niin ympäripyöreästi, etten joudu katumaan myöhemmin. On ihan mahdollista, joskin äärimmäisen epätodennäköistä, että oppilaani lukevat tätä blogia. Tai työnantajani. Ennen muuttoa ajattelin, että täytyy itse- ja oppilaidensuojelullisista syistä hylätä nettikirjoittaminen kokonaan, mutta ei siitä varmaan mitään tulisi. Tuntuu tärkeältä pitää lujasti kiinni asioista, jotka eivät kuulu opettajana olemiseen ja koulumaailmaan. Haluaisin muistaa, että olen vielä henkilö, joka on jotain muutakin kuin surkeasti hapuileva ja epäjohdonmukainen äikänope. Tällä viikolla olen unohtanut sen melkein kokonaan, kun kaikki aika ja energia menee työasioiden pähkäilyyn - viikolla vain muistelin kaiholla nettipäiväkirjaa ja mahdollisuutta yrittää pistää sanoiksi kaikkea tätä uutta.

Voisi kai pitää saavutuksena sitä, että olen pitänyt kaikki tunnit, jotka täytyikin pitää, enkä ole myöhästynyt aamulla kertaakaan. Tiedän paikkani opettajienhuoneessa ja sain atk-tunnukset toimimaan. Muistan joidenkin kollegoideni nimet ja onnistuin muutaman kerran ottamaan sellaisia kopsuja kuin oli tarkoituskin. Jotkut opiskelijat hymyilevät minulle. Siitä ei vain pääse mihinkään, että olen jokseenkin eksyksissä isojen linjojen kanssa. En luota kurssisuunnitelmiini juurikaan enkä ymmärrä, millä ilveellä saisin aikaan vedenpitävän systeemin kaikenlaisten suoritusten kirjaamisesta. Jakso tuntuu jo nyt hajoavan käsiin ja töitä on ihan liikaa. Enkä liioittele: viisi kurssia, kurssien itsenäiset tenttijät ja kirjoittavat abit ovat liian painava reki yhden naisen vedettäväksi.

Viikonloppu oli perjantai-illasta tähän aamuun saakka hyvä. Perjantaina töiden jälkeen tein kotona vain mukavia työasioita, ja sen jälkeen käytiin P:n kanssa myöhäisillan kävelyllä. Ilma oli pimeää ja sen verran viileää, että syksyn muisti. Puutaloalueen läpi mentäessä haistoin, missä pihassa on omenapuita, vaikken niitä aina nähnytkään. Lauantaina täällä nukuttiin pitkään ja luettiin Hesaria kahvin ryydittämänä pitkään (kyllä, meille tulee Hesari! Jotain kompensaatiota tähän tarvittiin...). Viikonlopun kunniaksi lähdimme retkelle etsimään järveä. Se löytyi, kunhan olimme tarpeeksi kauan harhailleet motocross-poluilla hakkuuaukeiden keskellä - mitään niistä ei ollut merkitty karttaan. Ranta oli vaivan väärti: hiljainen hiekkaranta kaislikon suojassa, viileää ja kirkasta vettä, ja yhdessä kulmauksessa vedessä kukki vaaleanpunaisia kukkia. Isossa järvenselässä on jotain hirmuisen rauhoittavaa. Olin ehtinyt jo kaipailla vettä, missä tahansa muodossa (paitsi putkistomuodossa), ja on mukavaa tietää, että järvi on jossain, vaikkei kovin lähellä.
Kotiin käveltiin toista reittiä, peltojen läpi. Pieni, mutta yleinen tie meni maatilan pihapiirin läpi, ja pihasta jolkotti murisemaan valtavan suuri rottweiler. En erityisesti pidä mistään koirista (toki jotkut yksilöt ovat poikkeuksia), ja suuria, uhkaavasti murisevia eläimiä, joita niiden emäntä ei saa ojennukseen, pelkään ja varmasti aiheesta. Tuokin murre olisi vaivatta tehnyt meistä selvää jälkeä, jos olisi halunnut. Mitään ei tietenkään tapahtunut, mutta kun naapuritalonkin postilaatikossa oli kuva saksanpaimenkoirasta sekä ilmoitus, että kulkija on sitten omalla vastuullaan, aloin inhota vielä enemmän isoja koiria. Mikä ihmisiä vaivaa, kun pitävät tuollaisia petoja lemmikeinään? Saako siitä jotain vinksahtanutta vallantunnetta, vai ovatko murtovarkaudet todella niin suuri riski, että pelottelu on aiheellista?
Muita luonnonhavaintoja olivat pieni reppana kyy, joka oli jäänyt auton alle, erittäin elinvoimaisen oloinen orava sekä lukuisat heinäsirkat.
Oli ihanaa kävellä ja ihanaa väsyttää itsensä aurinkoisessa säässä: kymmenen kilometriä riitti siihen hyvin. En ole koskaan tiennyt viettäväni vapaapäivää yhtä varmasti kuin eilen.