Vanhat keinot kunniaan

Tämä oli Se Päivä, kun nuori opettaja tulee kotiin itku silmässä. Ehkä se ainoa..? Ylitöitä ilmaantui rutkasti lisää, ja törmäsin ilmiöön nimeltä joukolla pinnaavat abit, jotka pitäisi kuitenkin keplotella kirjoituksista läpi. En minä niitä abeja itke, vaan säälin itseäni ja raivostun epäoikeuksien vuoksi. Olen ihan valmis tekemään ankarasti töitä edes hitusen motivoituneen opiskelijan kanssa, mutta ne muut sitten. Miksi, oi miksi en saa ottaa käyttöön keinoista parhaita, uhkailua ja kiristystä?
Kotona sujuu sikäli paskamaisesti, että vessanpytty oli eräänä päivänä taaskin hajonnut, ja kotimies joutui luuttuamaan jälleen kerran (itse olin töissä). Missähän vaiheessa sitä voisi ruveta neuvottelemaan vuokranalennuksista? Tuleeko elämä olemaan koko talven tätä: minä puurran itku silmässä töitä ja P pyyhkii paskaa pytyn ympäriltä? Muuten on mukavaa juu.
Pönkitin ammatti-identiteettiäni raivaamalla lopultakin kaksiomme toisen huoneen toimistoksi. Luulin muuttaessamme, että siitä tulisi makuuhuone, jossa on työpöytä nurkassa, mutta ei, se on työhuone (johon on mahdutettu myös nukkumasija). Pönkitän ammatti-identiteettiä myös pukeutumalla ainoastaan opettajapuseroihini (niin, siis farkkujen tai muun alaosan kanssa). Niitä puseroita on kaksi, toinen on musta ja toinen on ruskea. Vuoropäivinä mustaa, ruskeaa, mustaa, ruskeaa...