Ääriviivoja

Nyt täällä sitten ollaan, taas, eikä työelämää voi enää (helposti) lopettaa, kun kerran eka työpäivä on ohi. Väsyttää. Päivä ei ollut ihan paha, mutta olo on aika aseeton. Onneksi kukaan ei enää kysy mitään. Onneksi on vielä huominen päivä aikaa yrittää päättää, millä konsteilla saisin kursseista tarpeeksi fiksuja.
Kävelyllä yritin jälleen kerran piirtää jonkinlaisia ääriviivoja tälle elämälle täällä. Että on sellaisia aamuja kuin tänään oli (kaksi tuntia aikaisempia kylläkin, ja että ne pian ovat ensin hämäriä ja sitten pimeitä), ja sitten toimittelen koko päivän asioita siellä lukiolla niiden ihmisten kanssa ja tulen iltapäivällä kotiin, ehkä myöhään niin kuin tänään. P on kotona, ja sitten syödään jotain ja mennään aika pian nukkumaan. Että ei ehkä tule harrastettua mitään koko syksynä, että pitää komentaa itsensä kävelyille, ja että jos löytää tästä kuntakeskuksesta jonkun jumpan, niin hyvä, koska ehkä ei viitsi lähteä lähikaupunkeihin jumppaamaan (sillä vaikka elämä muuten muuttuisi melko paljon, niin tuskin minusta erityisen liikunnallista henkilöä sukeutuu). Että täytynee ruveta kokkaamaan ruokaa ja vieläpä usein tai vastaavasti suuria määriä, kun ei pääse enää Katriinaan syömään. Eikä täältä lähdetä minnekään, paitsi käymään.