Teemapäivä

Kello on jo miljoona, mutta ei tunnu siltä, että uni tulisi ihan heti silmään. Ei tullut kyllä viime yönäkään. Mikä onni, että neuvontatapaaminen oli jo aamusta - en tiedä, miten muka olisin saanut ajan kulumaan, jos tapaaminen olisi ollut vasta iltapäivällä!
Ensimmäinen neuvonta on siis ohi - ja se meni hyvin. Meitä ei heitetty sieltä ulos enkä ruvennut itkemään. Pöydällä oli kyllä avattu nenäliinapaketti, joten ehkei itkeminen neuvonnassa ole ihan tavatonta.
Näin se meni: Kävelimme kesäsateessa Pelan toimistolle. Marisin P:lle, ettei ole mahdollista esiintyä asiallisena ja aikuisena, kun sukat ovat litimärät - kummankin kiinantossuni pohjassa oli reikä, jotka havaitsin
vasta silloin. Olimme toimistolla ajoissa, olin unohtanut sosiaalityöntekijän nimen ja muutenkin ehkä vaikutimme vähän puustapudonneilta. Keskustelu meni kuitenkin hyvin. Aiheet olivat
jotakuinkin niitä, joita olin ennakoinutkin, mutta olin odottanut kyseenalaistuksia ja tyrmäyksiä, joita ei sitten kuulunutkaan. Sitä, että emme juuri nyt ole töissä ei pidetty asiana, jonka vuoksi neuvontaa ei voisi jatkaa, meidän ei tarvitse muuttaa isompaan asuntoon eikä opintolainaamme edes mainittu. Toki työllistymisestä puhuttiin ja siitä epäilemättä puhutaan jatkossakin, mutta kuten sanottua, se ei noussut nyt heti kynnyskysymykseksi. Mikä helpotus!
Sosiaalityöntekijä oli hyvin asiallinen ja hieman etäinen, mikä tuntui mukavalta. Hän myös vaikutti kuuntelevan tarkkaan mitä sanoimme ja asiallisuudestaan huolimatta nauroi ainakin kahdesti: luulen, että
yhteistyömme tulee sujumaan ihan mallikkaasti.

Koko neuvontakerta oli puolessatoista tunnissa ohi. Olin tyytyväinen, mutta jäin miettimään, että jos tapaamme vain kuutisen kertaa seuraavan vuoden mittaan aina 1,5 tuntia kerrallaan, kuinka hyvin hän oppii tuntemaan meidät? Ja mitä siinä ajassa ehtii käydä läpi? Vuosi on toisaalta pitkä aika, mutta neuvonta ei ainakaan nyt tunnu liian pitkältä. Ehkä neuvonnan valmennuspuolen onkin tarkoitus nostaa esiin pohdittavia, kypsyteltäviä kysymyksiä, joita meidän pitää miettiä tykönämme eikä niinkään Pelan sohvalla sosiaalityöntekijän silmän alla.

Tapaamisen jälkeen olisin ollut valmis seuraavaan tapaamiseen vaikka heti seuraavana päivänä. Tätä lisää! Mikä onni olikaan, että meidät oli kutsuttu kylään perheeseen, johon on pari vuotta sitten adoptoitu lapsi.
Istuimme sitten viisi tuntia juttelemassa hyvin intensiivisesti ja aika intiimistikin minulle ennestään täysin tuntemattoman pariskunnan kanssa lähinnä adoptioasioista. Oli mahtavaa kuulla heidän kokemuksistaan ja ajatuksistaan (ja oli kovasti helpottavaa huomata, että he olivat ajatelleet monista asioista niin kuin mekin) ja nähdä jopa dokumentit, jotka heille oli lapsitiedon yhteydessä lähetetty. Ravistelevin paperi oli kyllä se, jossa oli lapsen ikä ja nimi ja kaksi ruutua: Hyväksymmekö tämän lapsen omaksemme, rasti ruutuun "kyllä" tai "ei". Siinä se oli, hyvin pelkistetysti. Näimme myös ensimmäiset valokuvat ja pienen albumin, joka lapselle oli lastenkodista koottu mukaan otettavaksi. Mahtavaa oli tietysti myös se, että se sama, valtavan eläväinen ja iloinen lapsi keikkui ympärillämme ja välillä halusi osallistua keskusteluun siitä, millaista oli kun hän oli vauva siellä jossain.
Olin ja olen tosi onnellinen tuosta tapaamisesta - luulen, että sillä eletään adoptioasiaa eteenpäin pitkä pätkä. Oli ihanaa ja tarpeellista jatkaa adoptiosta puhumista ja kuulla heidän tarinaansa. Pikkuinen
väkkärä konkretisoi tietenkin pelkällä olemassaolollaan tämän päivän teeman.

Ajatukset adoptiosta ovat muuttuneet kevään mittaan. Ennen kaikkea niitä on tullut lisää, mutta ehkä ne jossain kohdassa ovat myös hivenen muuttuneet, ehkä jopa kypsyneet vähän. Muistelen kirjoittaneeni joskus
talvella esimerkiksi niin, etten ihan ymmärrä lapsettomuus-surutyön ideaa tai vaatimusta. Vaikka ymmärrän tietenkin, ettei adoptioon valmistautuessa ole hyvä olla tuskainen ja surra raskautta tai biologista lasta, jota ei koskaan tullutkaan, tuntuu edelleen siltä, että surutyöstä usein puhutaan ainakin adoptiokirjallisuudessa epämääräisesti sen enempää erittelemättä, mitä se surutyön on ja miten sitä voi tehdä (ja myös sillä oletuksella, että lapsettomuus kuuluu kaikkien adoptoivien vanhempien historiaan). Vieläkään en ihan tiedä, mitä surutyö on ja koskeeko se minua, mutta olen kevään aikana päässyt jyvälle siitä, miksi ja ehkä myös miten tuota kysymystä pitäisi käsitellä (tai ennemmin miten minun pitäisi sitä käsitellä). En vieläkään tunne itseäni varsinaisesti lapsettomaksi, mutta sanotaanko, että olen saanut näköalaa tuohon kysymykseen muutenkin kuin teoriatasolla. Näyttäisi siltä, että oma tapa käydä tätä lapsiasiaa läpi (siis työstää?) on vahvasti kieleen perustuva: kirjojen, keskustelupalstojen ja nettipäiväkirjojen lukeminen, oma kirjoittaminen ynnä loputtomat keskustelut ennen kaikkea P:n kanssa.