El viento viene, el viento se va

Ja niinhän siinä kävi, että leirillä oli mahtavaa. Olisi pitänyt tietää ja luottaa. Tykkäsin vapaaehtoisista ja tykkäsin muista leiritiimiläisistä, opettaminen oli lähinnä kivaa ja ennen kaikkea leirillä oleminen oli juuri sitä, mitä olin tietämättäni tarvinnut. Nautin leirirutiineista ja tunnelmasta ja siitä, että kaikki asiat, joista piti pitää huolta olivat siellä käsillä - en ole hetkeen niin totaalisesti unohtanut peruselämän huolia. Se oli ihanaa.

Opettaminenkin sujui. Välillä minulla ei ollut aavistustakaan kuinka vapaaehtoiset kokivat opetuksen ja saivatko he mitään irti, mutta palaute oli tosi hyvää. Olin kuulemma paras ja hauskin opettaja koskaan, minkä todenperäisyyttä on kyllä epäileminen - tai sitten vähän säälittää näiden tyyppien koulumenneisyys... S2-meininki ei tunnu edelleenkään kovin omalta, mutta en malta odottaa tammikuuta, jolloin ehkä, jos pääsen puolivuotisleirille mukaan ja jos saan itse suunnitella sen opetuksen sisältöjä, on vuorossa suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvan opetuspaketti. Siitä vasta tulisi lystiä!

Mietin leirillä omia Meksikon-leirejäni. Ei silloin, syksyllä ja talvella 2001-2002 ihmisillä ollut kannettavia tietokoneita ja digikameroita mukanaan. Nyt tekniikan määrä suorastaan hämmensi - ja minä vanhana puristina olin tietty sitä mieltä, että oli hyvä, ettei leiripaikalla päässyt nettiin. Toki vuoden vapaaehtoistyöpesti on eri asia kuin muutamien viikkojen tai parin kuukauden reppuselkäreissu. (Sen näki siitäkin, että tällä leirillä ihmisillä ei ollut läheskään kaikilla rinkkoja, vaan isot matkalaukut.) Toisaalta eräät asiat eivät muutu: romansseja syntyi ja Manu Chao oli edelleen suosiossa. Olisin kuvitellut että minä, joka jossain määrin pidän Manu Chaosta olisin mieltymyksineni jo hometta puskeva muinaismuisto...