Viimeaikojen haasteista

Perjantairälläystä viidennessä kerroksessa: toinen meistä nörtteilee toisella tietokoneella, toinen toisella. Koneiden välissä soi Suzanne Vega (mikä ei liene kuitenkaan merkillepantavan nörttimäistä musiikkia..?).
Tällä viikolla elämä on ollut aika säällistä menoa. Käytiin katsomassa hääpaikkaa vielä. Se tila oli pienempi kuin muistin, mutta käytännöllisemmän mallinen. Ehkä saamme vieraat mahtumaan sinne. :) Tässä vaiheessa voisi myös perustaa vedonlyöntitoimen: kuinka monta juhlijaa putoaa/muuten vain päätyy veteen päivän/illan/yön aikana? Huolestuttaa hieman. Kylmässä kelissä olisi ilmeisesti jokin hyväkin puoli.
Askartelin sovellettua täytekakkua P:n syntymäpäivän kunniaksi. Siitä seurasi sokeripöhö ja jossain määrin kunnollisuuden ja pätevyyden tunteita, vähän myös rasittuneita vatkauslihaksia käsivarteen. Viimeksi täällä leivottiin kakkuja alkutalvella, kun pidimme Vakkarissa susikakkukestit: pöhö oli silloinkin seurauksena.
Ulkona on ollut nihkeää ja kylmää. En tiedä, kuinka pitäisi toimia loppujen parvekkeelle tarkoitettujen kasvatelmien kanssa. Ruusupavuille käy varmaan juuri niin kuin kävi niiden parvekkeelle päässeille lajitovereille. Krassien sitkeydestä en tiedä, mutta en jaksaisi pitää niitä enää sisällä. Pavut ja krassit tunkevat ulos epäelegantilla meiningillä muovisesta lihalaatikostaan, jossa on legendaariset 30 litraa multaa, ja näyttävät ällöttävän elinvoimaisilta. Kuitenkin kuolevat! Ainoat yrttiviritelmät, joihin olen tässä vaiheessa toiveitani kiinnittämässä ovat mintut ja muutama basilikaruukku. Niissä on edes jotain meininkiä. Muuten kärsivällisyyteni alkaa kyllä olla vähissä. Rosmariini arpoo, jaksaisiko kasvattaa vielä viidennenkin pikkuruisen lehden, samaten timjamit ja meiramit näyttävät valheellisesti olevan täysimittaisia kuuden sentin mittaisina (miksi sitä sen jälkeen enää muuttua miksikään?) ja korianterin kohdalla epäuskoni taimien kasvuun muuntuu toisinaan hurjaksi mieliteoksi meksikolaiseen ruokaan. Niin että ehkä kaiken tämän hidaskasvuisuuden ja muun saldona korjaan ruukkuyrttisadon tänä vuonna aikaisin: ennen kuin edes kesäkuu alkaa.

Pohdin tänään käytännön logistiikkaongelmaa. Yksivuotias kiipeää puistossa määrätietoisesti kiipeilytelineelle, josta pääsee alas kahta eri liukumäkeä pitkin. Toinen on vaativampi kierremalli, jossa varsinkin sadekelillä ja kurahousuissa tulee taatusti liian hurjat vauhdit, ja toinen on pienempien lasten suora malli. Yksivuotias yrittää aina välillä pönkiä siihen vaativampaan elämyslaitteeseen, vaikka suurimmalla osalla laskemiskerroista tähtääkin tottelevaisesti lastenmäkeen. Vastuullisena henkilönä minun pitäisi huolehtia siitä, ettei yksivuotias pääse kiemuramäkeen, ja että hän pienemmässäkin mäessä kääntyy vatsalleen ja laskee jalat edellä. Jos kiipeää lapsen perässä telineelle, on näiden tehtävien hoitaminen helppoa, mutta entäs, kun pitäisi ottaa kumpparit edellä sujahtava tyyppi kiinni alhaalla? Luiskan alareunan alla on nimittäin kuoppa, johon pudotessa voi leuka osua luiskaan. Ratkaisin ongelman lyöttäytymällä yksiin jonkin tuntemattoman puistoäidin kanssa (toinen lähettää, toinen sieppaa) ja muuten yrittämällä keksiä yksivuotiaalle muuta tekemistä.