Mäntysuopahuuruja

Täydellinen elokuinen päivä! Olimme mattopyykillä isolla porukalla, joka juuri ja juuri mahtui saabiin: neljä raavasta naista ja kaksi pientä ihmistä. Kirjoitin samasta aiheesta vuosi sitten, ja tunnelma oli hyvin samantyyppinen nytkin. Aurinko paahtoi, suopa tuoksui, raita kirkastui. V ja M olivat mainioita apureita, V hinkkasi mattoja vähintään yhtä sinnikkäästi kuin me kaksikymmentä vuotta vanhemmat naiset ja M toimi ansiokkaasti koneenkäyttäjänä (eli maapesulan vesihanojen kääntelijänä). Tauolla sai kahvia, mustikkapiirakkaa ja banaania. Mikä siinä on, että tällaisten päivien jälkeen tuntee niin kovasti elävänsä? Ja mikä siinä on, että gradupäivien jälkeen ei todellakaan tunne?

Olen yrittänyt olla miettimättä adoptioasioita viime päivinä - toisin sanoen yritin olla putoamatta suohon leiriltä palattuani, mutten ihan onnistunut. Jostain syystä mieliala on ollut jos ei toivoton, niin ainakin synkeä adoption suhteen. Netistä pitäisi osata seuloa vain hyvät uutiset ja ummistaa silmät kaikelta muulta. Eikä ainakaan pitäisi nähdä mitään lukuja adoptio-odottajista ja saapuvista lapsista. Kuinka kauan kestää, ennen kuin pääsemme edes lähettämään papereita jonnekin, siis oikeasti odottamaan? Ja mitä kaikkea ihmispololta vaaditaankaan sitä ennen? Tuntuu, että minun ja sellaisen maailmanajan, jona meillä olisi joku lapsi täällä, välissä on ehkä yksi kokonainen universumi. Sitä ei mieluusti mieti.

Huomenna vaihdamme taas vähäksi aikaa maisemia: lähdemme P:n, apen ja nuoren langon(?) kanssa merille. Aurinkoa ja saaristoa ja hyviä tuulia, toivottavasti. Vähän jännittää...